Janne Mäkelä

Vuoden johtolanka suurennuslasin alla

Vuoden johtolanka -palkinnon jakaminen on ollut neljännesvuosisadan ajan Suomen dekkariseuran näkyvimpiä toimintamuotoja. Kyseessä on samalla alan merkittävin kotimainen tunnustus. Mutta mitä Johtolangasta voidaan päätellä?

Suomen dekkariseuran tehtävänä on koota, syventää ja levittää tietoa jännityskirjallisuudesta. Osana tätä dekkarikulttuurin rakentamistehtävää seura jakaa vuosittain Vuoden johtolanka -palkintoa. Johtolangan säännöt ovat lyhyet: palkinto myönnetään edellisvuoden merkittävästä dekkariteosta. Tarkoituksena on kiinnittää huomiota kotimaiseen jännityskirjallisuuteen ja muuhun alan piirissä tehtävään työhön laajassa mielessä.

Vuoden johtolangan päättää kolmihenkinen asiantuntijaraati, joka valitaan aina kahdeksi vuodeksi kerrallaan. Useimmiten raadissa on ollut mukana seuran hallituksen edustaja. Raati on monesti tehnyt kiisteltyjä ratkaisuja. Vuonna 2005 palkinto myönnettiin Tuula-Liina Varikselle romaanista Vaimoni, joka monien mielestä ei ollut dekkari ollenkaan.

Itse olin vuonna 1998 valitsemassa palkinnonsaajaksi naistutkijoiden tieteellistä kirjoituskokoelmaa. Valinta ei ehkä ollut yllätys, sillä raadin kaikki jäsenet olivat yliopistotaustan omaavia dekkariasiantuntijoita. Monien mielestä palkinto olisi kuitenkin kuulunut Ilkka Remekselle hänen esikoisromaanistaan Pääkallokehrääjä, joka raadin pitkässä ruodinnassa ja ratkaisevan grappalasillisen jälkeen jäi niukasti kakkoseksi. Remes sai palkinnon sitten seuraavana vuonna.

Toisinaan palkinnonsaajan valitseminen ei tuota ongelmia. Näin on yleensä käynyt niinä vuosina, kun Matti Yrjänä Joensuulta on ilmestynyt uusi romaani.

Kiistat palkinnoista kuuluvat Vuoden johtolangan luonteeseen. Ne osoittavat, että kyseessä ei ole tyhjäntekevä palkinto vaan todiste dekkariin kohdistuvista intohimoista. Tässä mielessä Johtolangan kaikki palkitut ovat palkintonsa ansainneet. Niinpä en aiokaan kirjoituksessani käydä läpi yksittäisiä palkinnonsaajia. Mielenkiintoisempaa on tarkastella yleislinjaa eli sitä, mistä raati on 25 vuoden aikana pitänyt. Tai mistä se ei ole pitänyt. Tältä pohjalta voidaan miettiä valintojen alla vaikuttaneita arvokriteerejä ja myös sitä, pitäisikö Johtolanka-perusteluita määritellä uudelleen.

Miehiä, poliiseja, rikoksia
Voittajalistaa läpi käydessä huomio kiinnittyy mieskirjailijoiden vahvaan osuuteen. Naisille palkinto on osunut kolmesti: Leena Lehtolainen 1997, Murha pukee naista -kirjoituskokoelma 1998 ja Tuula-Liina Varis 2005. Miksi miehet ovat olleet ylivoimaisia?

1990-luvulla keskusteltiin paljon naisdekkaristien läpimurrosta. Keskustelu oli hieman harhaanjohtavaa, sillä naisten kirjoittamat rikoskirjat olivat vuosikymmenien ajan olleet vahvasti esillä niin Suomessa kuin monissa muissakin dekkarimaissa. Siinä mielessä kyllä voidaan puhua naisdekkarismin noususta, että Leena Lehtolainen toi uutta verta ja näkökulmaa suomalaiseen rikoskirjallisuuteen.

Johtolanka-listalla naisdekkaristien läpimurto on joka tapauksessa vielä tekemättä. Lehtolainen on listan ainoa dekkarikirjailijaksi profiloitunut naisnimi. Naisten kirjoittamat dekkarit eivät ilmeisestikään ole täyttäneet niitä kriteereitä, joita palkituksi tuleminen on vaatinut. Raatien kokoonpanoissa miehiä ja naisia kylläkin on esiintynyt melko tasapuolisesti.

Mitkä sitten ovat olleet hyvän dekkarin kriteerit? Johtolanka-perusteluissa on usein painotettu ajankohtaisten yhteiskunnallisten teemojen käyttöä ja realistisuutta. Viime aikoina on harvemmin hehkutettu uusilla kirjallisilla tai dekkaristisilla aluevaltauksilla. Uudistamisen ei tietenkään tarvitse olla mikään itseisarvo. Kirjailijoille voidaan toki nostaa hattua myös siitä, että he ovat jalostaneet suomalaisen poliisiromaanin Johtolanka-raatia ja lukijoita miellyttäneeseen kuntoon. Uusiutuminen on parhaiten näkynyt siinä, että tuoreet kirjailijanimet kuten viime vuosina Matti Rönkä ja Marko Kilpi ovat saaneet tunnustusta Johtolangan muodossa.

Mieskirjailijoiden, poliisitarinoiden ja uusien nimien lisäksi Johtolanka-raateja on kiinnostanut rikollisuuden kuvaus. Palkittujen joukossa on paljon romaaneja, joissa rikoksen tekeminen tai lain rajamailla liikkuminen ovat tarinan kannalta keskeisiä. Rikollistarinat nousevat palkintolistalla jopa poliisiromaaneja suositummaksi ”lajiksi”. Väljästi laskien tällaisia kertomuksia, jotka monissa tapauksissa kylläkin limittyvät poliisiromaaniin, on Johtolankojen joukossa suunnilleen puolet. Erityisen suosittua tällaisten romaanien palkitseminen oli Johtolangan alkuvuosina.

Mitä sitten joukosta puuttuu? Dekkarihistoriaa oleellisesti määrittäneet ja Suomessakin edelleen suositut yksityis- ja harrastajaetsivädekkarit loistavat kokonaan poissaolollaan. Reijo Mäki, Outi Pakkanen ja Matti Remes ovat varmaan roikkuneet palkintokeskusteluissa mukana, mutta kärkeen he eivät ole yltäneet. Entä onko nuortendekkareita ja niiden tekijöitä edes koskaan tosissaan pohdittu palkinnon arvoisiksi?

Romaanin voitto
Tarkka lukija on huomannut, että tähän asti olen kirjoituksessani ruotinut lähes yksinomaan rikosromaaneja. Kaikkein eniten Vuoden johtolangan historiaa määrittääkin romaanin läsnäolo. Onko Johtolanka siis kirjallisuuspalkinto ja ennen kaikkea romaanipalkinto?

Palkituksi voi sääntöjen mukaan tulla monenlaisia tekoja, siis muitakin kuin romaaneja. Neljäntoista ensimmäisen vuoden aikana Johtolanka myönnettiinkin neljä kertaa jollekin muulle kuin romaanille. Vuoden 1998 naistutkijoiden kirjoituskokoelman jälkeen näin ei ole yksiselitteisesti tapahtunut kertaakaan. Vuonna 2001 palkinnon saajina olivat Harri Nykänen ja Raid-televisiosarjan tekijät. Muuten palkinnot ovat siis menneet kirjailijoille heidän uusimmista romaaneistaan.

Mistä johtuu romaanin voittokulku? Vastausta tähän voidaan lähteä kerimään isommasta vyyhdestä. Suomesta tuli 1990-luvulla kirjallisuuspalkintojen luvattu maa. Nykyään kauno- ja tietokirjallisuuden palkintoja myönnetään vuosittain yli kuusikymmentä. Palkinnot näkyvät ja vaikuttavat. Ehdokaslistat ja voittajat muokkaavat yleistä mielipidettä. Kirjankustantajille ja kirjailijoille palkinnot tietävät lisää myyntiä.

Kirjallisuuspalkintoja koskeva kehitys on luonut paineita Vuoden johtolangallekin täsmentyä jännitys-kirja(ilija)palkinnoksi. Kun palkitaan jännitysromaani, näkyy palkinto paremmin julkisuudessa. Se hyödyttää kaikkia osapuolia Dekkariseurasta kirjailijaan ja kirjakustantajasta mediaan. Palkinnonsaaja saattaa tietenkin olla kiistanalainen, mutta se on sivuseikka. Kun romaani palkitaan, kaikki ovat tyytyväisiä.

Romaanipalkintoajattelua ovat myös ohjanneet käytännön seikat. Nykyisin raati käy läpi kymmenittäin kustantajien lähettämiä suomalaisia rikoskirjoja. Lukurupeaman jälkeen olo on väsynyt mutta onnellinen kuin maratonjuoksijalla maalissa. Mutta ohjaako kirjataakka palkintoajattelua? Jääkö raatilaiselle aikaa ja energiaa vilkuilla sivuille, seurata muuta kenttää, poiketa hämärille dekkarikujille ja nuuskia aktiivisesti uusia rikosfiktiotuulia?

Kun olen seurannut raadin toimintaa ja aikoinaan ollut itsekin raadissa, voin väittää, että Johtolanka-keskustelu kietoutuu lähes kokonaan edellisen vuoden rikosromaanituotannon ympärille.

Romaanit ovat kiistämättä dekkarikulttuurin ytimessä, mutta en ole esimerkiksi vakuuttunut siitä, että viime vuosien dekkaribuumi on ollut pelkästään romaani-ilmiö. Buumin moninaista luonnettahan valotettiin oivallisesti Ruumiin kulttuurin teemanumerossa 4/2008. Neljä vuotta sitten kirjoitin YleQ:n ”Yhdistyksen ääni” -nettipuheenvuorossa, että moniin muihin kirjallisuuspalkintoihin verrattuna Vuoden johtolanka on erilainen palkinto. En ole enää samaa mieltä. Viimeisistä profiilinrikkomisista alkaa jo olla aikaa.

Säännöt uusiksi?
Kaikeksi onneksi Johtolanka on pysynyt institutionaalisesti itsenäisenä. Printtimedia on joskus ollut yhteydessä Dekkariseuraan ja tiedustellut ”yhteistyömahdollisuutta” Johtolanka-romaanin valitsemisen osalta. Tietääkseni mikään kaupallinen taho, oli kyse sitten vaikkapa mediasta, kustantajasta tai kirjakaupasta, ei toistaiseksi ole päässyt suoraan vaikuttamaan palkintoon.

Isot kustantamot tosin ovat olleet vahvoilla Johtolankoja jaettaessa. Vuonna 2008 palkinto osui Nemoa edustaneelle Marko Kilvelle, mutta muuten pienkustantamot ovat jääneet lähes täysin varjoon. Mielenkiintoisena sivuseikkana mainittakoon, että neljä viimeisintä voittajaa ovat jossain vaiheessa uraansa kuuluneet Gummeruksen talliin, jonne Kilpikin siirtyi kakkosromaaninsa myötä, ja osa heistä kuuluu vieläkin.

On tietenkin niin, että parhaimmat dekkarit usein kulkeutuvat isoimpiin kustantamoihin. Joka tapauksessa: olisiko syytä myöntää, että Vuoden johtolanka on tätä nykyä romaanipalkinto?

Mutta mitä ne säännöt kuuluttivatkaan? Jos puhutaan vuoden dekkariteosta, voisiko se esimerkiksi yhtä hyvin olla pienemmän kustantamon vuosikatalogi kuin ison kustantamon perusdekkari? Enkä nyt tarkoita sitä, että keskinkertaisena rikosromaanivuonna palkintoraati voisi ”hyväntahtoisesti” harkita palkinnon ojentamista jollekin muulle kuin romaanille. Tasaveroisuuden nimissä myös hyvänä rikosromaanivuonna – itse asiassa jokaisena vuonna – mahdollisten palkittavien listaan tulisi sisältyä muita vaihtoehtoja.

Mahdollisista merkkiteoista ei ole pulaa. Dekkaritekoa voivat edustaa kustannuspoliittinen linjaus, menestyselokuva (tai elokuva, joka ei menestynyt mutta miellytti raatia), tv-sarja, näytelmä, sarjakuva, tietokirja, tapahtuma, kokoelma, kirjasto, arkisto, nettisivusto, kirjadivari, ensyklopedisti, toimittaja, harmaa dekkarieminenssi, ulkomainen kirjallisuusagentti, keräilijä… Muun muassa.

Oma ehdotukseni on, että Vuoden johtolanka joko muutetaan reilusti romaanipalkinnoksi tai sitten raati ryhtyy aidosti haravoimaan dekkaritekoja. Jälkimmäisessä vaihtoehdossa seuran jäsenet voisivat olla avuksi ja tarjota raadille perusteltuja palkintoehdokkaita vaikkapa Dekkariseuran internetsivujen kautta.

Matti Yrjänä Joensuu nappasi kolmannen Johtolankansa 2004 ainoasta tämän vuosituhannen romaanistaan Harjunpää ja pahan pappi. Vierellä raadin jäsen Tommi Aitio.

Tuula-Liina Varis oli vasta toinen nainen, joka sai romaanistaan Johtolanka-palkinnon. Palkittu teos oli Vaimoni (2004). Jakotilaisuudessa Helsingissä helmikuussa 2005 voittajan vierellä myhäilivät aviomies Mikko Varis ja sormenjälkioperaation hoitanut ylikonstaapeli Juha Riitakorpi.

Simo Sjöblom sai vuonna 1991 Johtolangan suurtyöstään, muhkeasta hakuteoksesta Suomenkielisen rikoskirjallisuuden ja sen reuna-alueiden bibliografia 1857–1989.

Yhteiskuvassa kaikki 21 romaania, jotka on noteerattu Vuoden johtolanka -palkinnon arvoisiksi 1985–2009.