Risto Raitio

Tekstejä tuntemattomasta

Sirpa Tabet on heikkona mysteereihin

Sirpa Tabet on aina ollut vähän outo lintu kotimaisessa dekkarikentässä, vaikeasti luokiteltava ja omanlaisensa – mikä olisi pelkästään myönteistä, jollei se vaikuttaisi myös markkinamenestykseen. Massasta pitäisi erottua vaan ei liikaa, mutta Tabet on säilyttänyt individualistisen otteensa jo 18 vuotta, lukijoiden ja fanien onneksi.

Kouvolan dekkaripäivien juhlavuoden romaanikilpailuun Sirpa Tabet lupautui mielellään päätuomariksi, osin ihan velvollisuudentunnosta. Ponnistihan hän itsekin aikanaan ammattikirjailijaksi vastaavan tapahtuman kautta: vuosi oli 1987, kun Sirpa osallistui Weilin+Göösin järjestämään dekkarikilpailuun toteuttaakseen pitkäaikaisen kirjoittamishaaveensa.

Asiantunteva palkintoraati vain ei kokenut 45-vuotiaan ekonomin tekstiä dekkariksi – Tabet’n erilaisuus, ”toiseus”, oli ilmeistä alusta saakka. Kilpailuun lähetetty käsikirjoitus kertoi vanhan sukutalon perivästä nuoresta naisesta, joka autokolariin jouduttuaan herää mystisesti 1840-luvun maaseudulta, samannimisen esiäitinsä nahoista.

Juryn ymmärtämättömyydestä lannistumaton ensikertalainen sai hyljeksityn tekstinsä kuitenkin läpi Otavalla, ja ”jännityselementtejä sisältäväksi historialliseksi romaaniksi” määritelty esikoinen, Punainen metsä, ilmestyi 1989. Siihen kirjoitetun kaltaista, asiallisesti käsiteltyä mutta selittämättä jäävää fantastista aikamatkailua on aiemmin tohtinut käyttää tiettävästi vain amerikkalais-brittiläinen dekkarimaestro John Dickson Carr muutamassa 1950-luvun historiallisessa rikosromaanissaan (mm. The Devil in Velvet).

Hiipivää jännitystä hämärän rajamailla
1980-luvulla Suomessa ei vielä tunnettu, tai tunnustettu, naisdekkareita; oli vain naisten kirjoittamia dekkareita, kunnes yhdysvaltalaisten rikossiskojen feministiaalto rantautui jälkijättöisesti tännekin ja sai ilmiasunsa Leena Lehtolaisen ja Anja Angelin debyyteistä 1993. Koko edeltävä vuosikymmen oli ollut naisten osalta vähemmän kukoistava, kun 1960- ja 1970-luvuilla aloittaneet joko viettivät etsikkoaikaa uutta, nyttemmin toimivaksi osoittautunutta sabluunaa kehittäessään (Pirkko Arhippa, Outi Pakkanen) tai hiipuivat kokonaan, kuten Eeva Tenhunen ja 1988 kuollut Liisa Nevalainen – jotka tosin saivat perinteisen viihde-puzzlen osastolla työlleen jatkajat Tuuli Rannikosta ja Ritva Sarkolasta alias ”Tuula Sariolasta”.

Kansi: Tarja IlolaTällaiseen laadulliseen tyhjiöön siis putkahti Tabet, vieläpä kahdella teoksella, sillä 1989 ehti ilmestyä toinenkin romaani, ensimmäinen varsinainen nykydekkari Voi minun lintuni. Siinä keski-ikäinen, ylipainoinen naispäähenkilö lähtee selvittämään ystävättärensä outoa surmaa, ja tabetmaisen jujun juoneen tuo vainajan viimeinen postikortti, jossa tämä kertoo nähneensä vanhan rakastettunsa – vuosia aiemmin kuolleen ryöstömurhaajan!

”Katselin aikanaan telkkarista jännärisarjoja Hämärän rajamailla ja Yöjuttu hiukset pystyssä”, kirjailija kertoo. ”Niissä kiehtoi juuri se selittämätön osuus, yliluonnollisen olemassaolon mahdollisuus.”

Kirjailijan tavaramerkiksi onkin muodostunut meillä harvinainen tarinan ryyditys selittämättömillä aineksilla; Tabet itse puhuu mieluiten ”mysteereistä”. Niissä on piirteitä perinteisestä dekkarista, eritoten taitavan juonenpunonnan osalta – kimmoke dekkariharrastukseen syntyikin jo 11-vuotiaana luetusta Agatha Christien Aikataulukon arvoituksesta – mutta myös psykologisesta trilleristä, vaikka kirjailija korostaa, ettei nimenomaan halua luoda liian ahdistavia kuvioita esimerkiksi Ruth Rendellin erillisromaanien tai Patricia Highsmithin tyyliin. Paradoksaalisesti Tabet on tästä vastahankaisuudestaan huolimatta parhaimmillaan lyömätön hiipivän jännityksen rakentaja; hän osaa sijoittaa yllättäviä tunnelmanmuutoksia ja hyytäviä terror-aineksia arkisten henkilöidensä ja näiden tutun, tunnistettavan elämänmenon kuvauksen sekaan niin kuin ei kukaan toinen kollegansa.

Paula Mikkola joutui hyllylle
Luultavasti juuri tämä määrittelemättömyys, helpon leiman hyljintä, on osaltaan vaikeuttanut tasalaatuisen tuotannon markkinointia kustantajan päässä siinä missä kirjakaupoissakin. Lisähallaa on voinut tehdä myös vakiintuneen sarjahahmon puuttuminen, vaikka uhmakkaasti uusia maailmoja kirja kirjalta luovista jännäristeistä on kyllä menestysmalleja maailmaltakin, muun muassa brittien Minette Walters.

Tabet kuitenkin kokee sarjattomuuden vapauttavana. ”Siinähän se kirjoittamisen ilo juuri on, että saa käydä uuden idean myötä puhtaaseen pöytään. Minun tapani kirjoittaa lähtee aina tarinasta, ja henkilöt muovautuvat sitten sen vaatimusten mukaisesti miten milloinkin.”

Vuosituhannen vaihteen molemmin puolin julkaistuista kolmesta romaanista tosin löytyy perä perää yksi ja sama rikoksia setvivä keskushenkilö, freelance-toimittaja Paula Mikkola. Mutta tämä poikkeuskin syntyi tarinankertomisen ehdoilla: ”Ensimmäinen kirja jossa Paula esiintyi (Äidin tyttö, 1998) päättyi niin, että hänen oman elämänsä mysteeri, aiemmin kadonnut avomies, jäi ratkaisematta. Se piti siis selvittää Yöleikissä, ja sitten taas seuraavaan kirjaan (Varjomies, 2001) tarvittiin lukijalle sympaattisempi samastumiskohde pahan kanssa kauppoihin antautuvan keskushenkilön rinnalle.”

Mutta nyt Paula on kuulemma hyllytetty – jääkellariin, josta hänet voi kaivaa sulamaan, jos tarve vaatii.

Mikä sitten mättää? Miksei dekkarikansa ole ottanut Tabet’ta omakseen? Vierastammeko me jäyhät pohjoismaalaiset selittämätöntä, bisarria, vaikka väkivalta ja raakuudet ovat jokapäiväistä leipää?

Kirjailija kertoo omasta dekkarikredostaan:

”Kun oikeassa arjessa rumuutta ja julmuutta tulee vastaan kaikkialla, koen että fiktiivisistä rikoksista kirjoittamalla näitä asioita on helpompi käsitellä, eivätkä ne tunnu yhtä ahdistavilta kuin vaikka television uutislähetyksistä nähtynä.”

Kulta-ajan dekkarin perinteiden mukaisesti Tabet on varsin ”siisti” ruumiin kulttuurin kuvittaja: murhia ei kirjan sivuilla juuri tavata, ne on joko tehty aiemmin ja vain todetaan tapahtuneiksi tai ne hoidetaan tarinan taustakulisseissa, off-stage. Myöskään ruumiiden huonolla kunnolla ei turhaan mässäillä ja viipyillä patologisissa yksityiskohdissa monien nyky-bestsellereiden (Cornwell, Reichs) tavoin.

Rautakauden rikokset
Tabet’n kirjat ovatkin tekijänsä näköisiä, miellyttävän rauhallisia ja älykkään oloisia, vaikka pinnan alla piilee ties mitä kätkettyjä syvyyksiä. Naisdekkaristin, niin kuin nykyään pitää korostaa, päähenkilöiksi on kelvannut miehiäkin, vaikka aina he saavat oheensa vahvoja naisia, kuten Oven (1990) isoveljeään jäljittävä nuorukainen ja toiseksi uusimman romaanin Syyttäjä, poliisi ja tuomari(2003) seitsenkymppinen eläkkeellä oleva tuomari.

Kansi: Jenni NoponenFeminiiniin, feministiseenkin kuvaukseen on epäilemättä helpompi sitoa hiukan salaperäisyyttä, mystiikkaa: Jesreelin koirien (1991) juureva leskirouva leipoo terapeuttisesti herkkukakkuja mutta alkaa vanhaa koulutoveriaan jäljittäessään kuulla korvissaan mystistä raamatullisten koirien haukuntaa; Kissan vuoden(1995) yksinhuoltajaäiti taas tekee mainostoimiston päivätyön ohessa sivubisnestä povarina, mutta omaa aidon selvänäkemisen kyvyn ja saa ristikseen kadonneen asiakkaan kohtalon.

”Minua kiehtoo mahdollisuus, että elämäämme voi vaikuttaa muitakin kuin pelkästään rationaalisia voimia, vaikken itse uskokaan mörköihin”, toteaa kirjailija, joka hitchcockmaisesti on mieltynyt vihoviimeiseen, aiemmin kuvatun kokonaan uuteen valoon saattavaan yllätyskäänteeseen.

Myös pahan olisi syytä saada palkkansa, jos Tabet’lla on asiaan mitään sanomista, toisin kuin kaoottisessa oikeassa elämässä. Ja omassa fiktiossaanhan kirjailija on diktaattori. Mutta tehdyistä synneistä juontuva ”palkka” on kääntäen myös ahdistavaa – onhan menneisyyden pahojen tekojen nousu kummittelemaan tavalla tai toisella dekkarin peruspiirteitä.

Parissa 1990-luvun kirjassa Tabet antoi menneisyyden viedä mennessään oikein perusteellisesti: Tähkäyö ja Hämärän lapset kuvaavat rikoksia ennennäkemättömässä miljöössä, rautakauden aikaisella (esi)historiallisella Salon seudulla, jonka uudelleen luominen ilman kirjallisia lähteitä oli melkoinen urakka ja vaati pitkän pohjustustyön vaateparren ja kasviston erityispiirteistä muinaisuskontoihin.

Karjalohjan rauhasta Helsingin asuntomarkkinoille
Tabet ei tusinan nimekkeen tuotannossaan siis ole taipunut kirja/vuosi-kierteeseen, mikä osaltaan on saattanut tehdä hallaa ilmeisen lyhytmuistisen lukevan yleisön parissa, valitettavasti. Hän jättäytyi markkinointi- ja mainosalan kaupallisista töistä kuitenkin rohkeasti vapaaksi kirjailjaksi jo 1990 kolmannen romaaninsa jälkeen ja muutti pääkaupungin hälystä maaseudun rauhaan, Karjalohjalle, jossa asuu ranskalaisen miehensä Alainin ja kahden rakkaan spanielin kanssa.

Kansi: Camilla PenttiTämän syksyn uutuudessa, tekijänsä 13. jännitysromaanissa Onnen kauppaa liikutaan etupäässä Helsingin kantakaupungissa kuumana käyvillä asuntomarkkinoilla.

”Kun edellisessä kirjassani päähenkilö oli yli seitsenkymppinen eläkepappa, alkoi kirjoittaessa tuntua itsestäkin, että on kaikenlaista kremppaa ja kolotusta. Niinpä kun tarina antoi myöten, valitsin uutuuteen nuoren ja kauniin naisen!”

Lähtökohta on kutkuttava, sillä kovaa tiliä tekevä asunnonvälittäjä Kirsi Taistovuori alkaa törmäillä tilanteisiin, joissa joku toinen on esiintynyt hänen nimissään, asioinut pankissa ja järjestänyt huoneistoista näyttöjä. Identiteetin ja minuuden menetyksen uhka tällaiselle ”Toiselle”, Doppelgängerille, on koeteltu tehokeino jo Edgar Allan Poen ajoista (’William Wilson’), ja onpa sillä kiusannut jopa Marcia Muller omaa McConeaan. Tästä lähtökohdasta Tabet on punonut pääkaupungin nykyarkeen kiehtovan, omintakeisen tarinan. Mukana on kämmeniä hiostuttavia ja niskavilloja pörhistäviä suspenssin täyteisiä tuokioita, aivan kuten arvoituksellisten jännäreiden taitajalta on totuttu odottamaan.

Heikki Paavilainen esitti kadonneen Mikon nuorempaa veljeä Petriä ja Minna Turunen hänen tyttöystäväänsä Marikea neliosaisessa tv-sarjassa Kadonnut veljeni, joka pohjautui Tabet’n romaaniin Ovi. Tammikuussa 1996 MTV3-kanavalla esitetyn sarjan käsikirjoittivat Soile Kievari ja Liisa Urpalainen. Ohjaajana oli Hannu Seikkula.

Sirpa Tabet Outokummussa ”Rikos pikkukaupungissa” -seminaarin väliajalla kesällä 1998.

Hiipivän jännityksen taituri Tabet ei ole mieltynyt sarjasankareihin. ”Siinähän se kirjoittamisen ilo juuri on, että saa käydä uuden idean myötä puhtaaseen pöytään.”

Tabet’n romaani Varjomies ilmestyi saksaksi viime vuonna Stefan Mosterin kääntämänä nimellä Der Schattenmann. Kustantaja oli Btb-Verlag.