Tapani Bagge

Se jokin
Noir-sävyiset pienoisromaanit ovat Waltarin tuotannon huippua

Mika Waltari loi parhaissa pienoisromaaneissaan vankan perustan Suomi-noirille. Miksi hän kuitenkin päätyi kirjoittamaan niin monta historiallista suurromaania ja niin vähän noiria?

Film noir, musta elokuva, on ranskalaisten elokuvakriitikkojen jälkikäteen lanseeraama termi amerikkalaisille rikoselokuville, jotka 1940-luvun alusta lähtien ja varsinkin sodan jälkeen muuttuivat synkiksi ja varjoisiksi.

Roman noir -nimityksen ranskalaiset kehittivät alun perin kuvaamaan Englannissa 1700-luvun lopulla syntynyttä goottilaista kauhuromaania. Amerikassa vastaavia kauhutarinoita kirjoitti Edgar Allan Poe.

Kirjassaan Noir Fiction: Dark Highways (2000) Paul Duncan ajoittaa kuitenkin varsinaisen noir-romaanin synnyn Dostojevskin ja Conradin teoksiin.

Oma osansa nimityksen syntyyn oli ranskalaisella Gallimard-kustantamolla, joka jo 1930-luvulla julkaisi Ranskassa sellaisia noir-henkisiä amerikkalaiskirjailijoita kuin William Faulkner, James M. Cain, Horace McCoy ja Erskine Caldwell. Sodan päätyttyä Gallimard aloitti Série Noiren, Mustan sarjan. Chandlerin, Hammettin ja W. R. Burnettin kovaksikeitettyjen rikosromaanien lisäksi siinä ilmestyi myös Cornell Woolrichin, David Goodisin ja Jim Thompsonin synkkiä, kohtalouskoisia romaaneja. Georges Simenonin ”kovien” romaanien myötä noir kotiutui myös ranskalaiseen kirjallisuuteen.

Noir-termin käyttö kirjallisuudessa vakiintui 1980-luvulla, kun Thompsonin tuotantoa alettiin kustantaa uusintapainoksina. Markkinamiesten käsissä termistä tuli pian yhtä epämääräinen kuin pulpista Pulp Fiction -elokuvan jälkeen.

Waltari löytää lajinsa
Monet Waltarin varhaiset kauhutarinat kulkivat vahvasti Poen ja kumppanien jalanjäljillä. Myöhemmän noir-käsityksen mukaisia aineksia on useissa Waltarin pienoisromaaneissa.

Albert Camus tunnusti saaneensa innoituksen SivulliseenJames M. Cainin romaanista Vahinko kello kaulassa, joka tunnetaan myös nimellä Postimies soittaa aina kahdestija on filmattu ainakin kolmeen kertaan. Entä Waltari? Mistä hän keksi noirin?

Simenonia Waltari oli varmasti lukenut, ainakin Maigreteja. Sen näkee Palmuista. Muita suoranaisia kirjallisia esikuvia Waltarin noir-suuntaukselle on vaikea osoittaa. Ylipäätään hän oli herkkä tarttumaan kaikkeen ajassa liikkuvaan ja ottamaan sen omakseen. Ilmeisesti hän loi Suomi-noirin perustan pitkälti vaistonsa varassa.

Kirjailijan muistelmissa (1980) Waltari sanoo, että pienoisromaani on hänelle läheisin kirjallisuuden muoto. Hän täsmentää, että pienoisromaani on laaja kehitelty novelli. Kokonaan eri asia kuin rahapulassa lehteen sentattu tilapäisjuttu. Waltari ihaili Maupassantin ja Tšehovin kaltaisia novellisteja, jotka hallitsivat myös pitkän muodon.

Vuonna 1937 WSOY julkisti pienoisromaanikilpailun, jossa tekstin pituudeksi määrättiin 100–200 sivua. Kilpailu tuli Waltarille kuin tilauksesta. Helsinki-aiheisen sukupolvitrilogiansa ja romaanin Surun ja ilon kaupunkijälkeen hän tunsi joutuneensa umpikujaan.

Waltari osallistui pienoisromaanikilpailuun kahdella käsikirjoituksella, Vieras mies tuli taloon ja Ei koskaan huomispäivää. Raati valitsi Vieraan miehen voittajaksi ja Huomispäivän kakkoseksi. Kun nimimerkkikuoret avattiin, Huomispäivä suljettiin kilpailusta ja jätettiin palkitsematta ja kustantamatta.

Waltari loukkaantui. Hän karhusi kustantajalta väkisin edes jonkinlaisen tekijänpalkkion. Myöhemmin hän julkaisi Huomispäivän jatkoromaanina eräässä lehdessä ja sadan kappaleen bibliofiilipainoksena. Vasta 1944 WSOY lopulta kustansi kirjan.

Kilpailun ansiosta Waltari löysi oman lajinsa. Johonkin päähenkilön merkittävään elämänvaiheeseen keskittyminen sopi hänelle hyvin, ja lyhyt muoto pakotti tiiviiseen ilmaisuun.

Kolmiodraama syrjäkylällä
Periaatteessa Vieras mies on muunnelma Juhani Ahon Juhasta, mutta yhtä hyvin myös James M. Cainin romaanista Vahinko kello kaulassa. Lähtökohta käy ilmi jo kirjan nimestä. Vieras mies tulee taloon, ja talon emäntä ihastuu häneen. Tuurijuoppo, mielenterveysongelmainen isäntä jää soittelemaan lehdellä ja alkaa lopulta pelätä henkensä edestä. Niinpä hän ampuu vieraan miehen. Emäntä tappaa isännän kirveellä, ja kuolemansairas syytinkivaari kätkee ruumiin suolampeen.

Waltari lähti liikkeelle lehtiuutisen pohjalta ja noudatti simenonilaista metodia: Ymmärrä, älä tuomitse. Uskonnollisissa piireissä Vierasta miestä syytettiin moraalittomaksi.

Vieras mies filmattiin tuoreeltaan 1938. Elokuvakäsikirjoitusta varten Waltari kirjoitti Jälkinäytöksen, joka julkaistiin Vieraan miehen kanssa yhteisniteenä. Jälkinäytöksessä nimismies löytää isännän ruumiin, epäilee emäntää miehensä murhasta ja pidättää hänet. Suurimmaksi osaksi tarina keskittyy oikeudenkäyntiin. Juoruilevien kyläläisten suuhun Waltari pani lähes suoria lainauksia teoksensa arvostelijoilta. Vanha ukkotuomari taas on Waltarin äänitorvi.

Vieraassa miehessä on vahva tarina ja jykevää kohtalonuskoa, mutta myös turhankin väkevää maahenkeä. Terveen ja puhdashenkisen pääparin vähitellen kehittyvä suhde oikeutetaan lähinnä sillä, että tilan tulevaisuus vaatii sitä. Waltari on kyllä kehittänyt päähenkilöilleen kylliksi historiaa, jotta kaupungin hylkääminen tuntuu uskottavalta. Kumpikin on jäänyt elämässään sivustakatsojaksi ja ottaa nyt viimein ohjat käsiinsä. Yrittää ainakin.

Avaus on vahva. Keskiosassa on lievää toistoa ja turhaa alleviivausta. Kiväärin löytyminen unen ansiosta tuo kömpelyydessään mieleen Cornell Woolrichin, mutta lopun eleetön tapahtumakuvaus on suoranaista maalaisnoirin juhlaa. Asiat vain menevät niin kuin menevät.

Jälkinäytös lähestyy tavallista dekkaria, vaikkei nimismies lopussa sentään paljastakaan yllätysmurhaajaa.

Wilho Ilmarin ohjaamassa ensimmäisessä elokuvasovituksessa on kohtalotarinan voimaa. Waltari lähti käsikirjoituksessaan liikkeelle oikeudenkäynnistä ja leikkasi jäntevästi takaumin varsinaisiin tapahtumiin, mikä luo filmiin aitoa noir-henkeä.

Hannu Lemisen vuonna 1957 ohjaama versio Vieras mieson saunakohtauksineen jonkin verran rohkeampi kuin alkuperäinen, mutta maatyön kuvauksessa on samaa kansatieteellistä tarkkuutta ja kuvissa muutenkin komeaa jylhyyttä.

Ei koskaan huomispäivää
Taas on kyseessä kolmiodraama: rikas ja kiireinen keski-ikäinen liikemies, nuori joutilas vaimo ja sodassa rampautunut irrallinen nuorempi mies. Waltari lähtee liikkeelle keskeltä toimintaa: aviomiestä on jo petetty, ja paluumatkalla pariskunta ajaa vahingossa pikkupojan yli. He piilottavat ruumiin metsään ja jäävät odottamaan paljastumistaan.

Pikkupojan ruumiin löytyminen ja poliisitutkimusten harhautuminen väärille jäljille kuvataan lehtiuutisten kautta. Lehtijutusta Waltarikin sai idean tarinaan. Espanjan sisällissotaa ja muuta maailmantilannetta kuvaavien uutisten avulla tarina istutetaan vuoden 1937 kevääseen. Tuleva suursota varjostaa jo tapahtumia. Menneisyyttä synkistävät minäkertojan kokemukset ensimmäisestä maailmansodasta, sisällissodasta ja Itä-Karjalan valloitusretkistä.

Samantapainen onnettomuus avaa Simenonin romaanin Rikostoverit (Les Complices, 1955; suom. 1959). Siinä avionrikkojat aiheuttavat täpötäyden bussin tuhon. David Goodisin romaaneissa taas usein vastaavanlainen onnettomuus on suistanut päähenkilön syöksykierteeseen, jonka loppuvaiheita saamme todistaa.

Waltarin Kapteeniksi kutsuttu nimikertoja on tyypillinen noir-ajelehtija. Vasta lopussa hän saa suunnan elämälleen, kun päättää antautua poliisille.

Johtaja Bergasin vaimo Astrid on sekä Waltarilla että noir-tarinoissa yleinen kohtalokas nainen, mutta hänen turhautumisensa on kuvattu ymmärrettäväksi. Waltari pohjustaa myös mainiosti johtaja Bergasin sokeutta alaisensa petokselle. Armottomimmin suomitaan Astridin poikapuolta ja tämän juopottelevia ystäviä, joista yksi on taiteilija ja toinen kirjailija.

Markku Envall on verrannut Huomispäivää Dostojevskin Rikokseen ja rangaistukseen, koska siinäkin päähenkilön ajaa syyllisyytensä tunnistamiseen sisäinen pakko eikä rikostutkijan painostus. Envallin mukaan tämä erottaa Huomispäivän rikosromaanista. Hän ei ilmeisesti tunne noir-romaanin historiaa kovin laajasti.

Huomispäivä on filmattu kolmesti. William Markuksen ohjaamassa elokuvassa Verta käsissämme (1958) on vahvaa noir-tunnelmaa. Taustalla kummittelee koko ajan sota. Jussi Jurkka esittää Kapteenia upeasti, hermot pinnassa. Ruotsalaisen mutta Suomessa kuvatun elokuvaversion Ei koskaan huomispäivää! (Ingen morgondag, 1957) ohjasi saman käsikirjoituksen pohjalta ”Ruotsin Hitchcockina” mainostettu Arne Mattsson, pääosassa Jarl Kulle. Tuija-Maija Niskasen naisnäkökulmaa korostavassa tv-elokuvassa Astrid(1995) Jurkkaa tuurasi Mikko Nousiainen ja nimiosaa esitti Jonna Järnefelt.

Se jokin sinulla on
Kesällä 1939 Waltari tarjosi kustantajalleen WSOY:lle neljän pienoisromaanin kokoelmaa: Fine van Brooklyn, Ei koskaan huomispäivää, Jokin ihmisessä ja Sellaista ei tapahdu. Yrjö Jäntti vastasi:

”Hyvä Veli!
Hyvin perusteellisen harkinnan jälkeen täytyy meidän raskain mielin ilmoittaa, että me emme voi ottaa julkaistavaksi novellikokoelmaasi.

Myönnämme kernaasti, että kaikki neljä novellia teknillisessä ja tyylillisessä suhteessa ovat suorastaan virtuoosimaisia. Mutta emme voi mitään sille vaikutelmalle, että ne kaikki samalla ovat erinomaisen epämiellyttäviä ja että niissä tämän tästä löytää sairaalloisia piirteitä, joita ei meillä ole syytä tuoda kirjallisuuteen.

Toivon hartaasti, että Sinä et ota pahaksesi päätöstämme.”

Totta hitossa Waltari pani pahakseen. Sodan uhka sai hänet kuitenkin ymmärtämään kustantajan päätöksen, ja samalla hänelle jäi aikaa hioa tekstejään enemmän kuin yleensä. Mutta kun kustantajan mieli ei muuttunut sodan aikana, Waltari julkaisi pienoisromaanejaan lehdissä ja omakustanteina ja pieninä bibliofiilipainoksina.

WSOY:n kautta Waltari sai julki ensimmäisen pienoisromaanikokoelmansa Kuun maisema vasta 1953, kun V. A. Koskenniemi oli kehunut omakustanteita julkisesti. Kokoelmassa oli mukana myös Jokin ihmisessä, joka on Waltarin noir-pienoisromaanien huippu. Toista tällaista hullun rakkauden kuvausta ei Suomessa ole tehty. Tuskin tehdäänkään.

Koskenniemi kiitteli Waltarin autenttista alamaailman kuvausta. Waltari onkin kertonut pohjanneensa romaanin kapakassa kuulemaansa tositarinaan.

Pienoisromaani menee suoraan asiaan: ”Hän oli toisenlainen kuin muut. Minulle hän oli toisenlainen kuin muut. Hänen nimensä oli Osmi.”

Minäkertoja Kauko on noir-sankarin arkkityyppi, joka päätyy nuorena rikoksen poluille eikä koskaan oikein löydä niiltä pois, vaikka yrittääkin välillä oikaista kurssiaan. Hänen elämänsä ainoa todellinen kiinnekohta on pakkomielteinen rakkaus Osmiin, kauniiseen naapurintyttöön, jonka raiskauksessa hän on ollut avustajana. Tapahtumat kuvataan tiiviisti Kaukon näkökulmasta. Ensimmäisen maailmansodan linnoitustyöt, sisällissota ja kieltolaki sitovat tarinan aikaan ja paikkaan.

Osmi tuntuu leikkivän Kaukon tunteilla, kunnes lopulta paljastuu, että hän on yhtä hulluna tähän, mutta ei ole uskaltanut heittäytyä miehen matkaan.

Loppu on komea. Osmi jättää aviomiehensä ja pienen poikansa ja sanoo lähtevänsä Kaukon kanssa helvettiin. Ja niinhän siinä käy.

Aarne Tarkas piti kirjan elokuvasovitusta parhaana filmityönään. Sitä se varmasti onkin, jos unohdetaan komediat. Jussi Jurkka veti tässä elämänsä roolin.

Ilotytön tarina Kultakutri
Vuosina 1946–47 Waltari kirjoitti taas uusia pienoisromaaneja ja tarjosi niistä neljää kustantajalle. Joukossa oli myös Kultakutri, helsinkiläisen ilotytön tarina, jonka ”täydellisen siveettömyyden” vuoksi kustantaja hylkäsi kokoelman. WSOY:ltä Kultakutri ilmestyi vasta 1961 kirjassa Koiranheisipuu.

Jälleen pohjalla oli tositarina, mutta Waltari kasasi päähenkilölle niin paljon vastuksia, että uskottavuus kärsii. Tulee taas mieleen Cornell Woolrich. Waltarin tyyli on kyllä Woolrichia hillitympää, suorastaan lakonista. Woolrichin mustaan pukeutuvan morsiamen tavoin Kultakutri muuttuu lopulta uhrista toimijaksi: hän hankkiutuu rikkaisiin naimisiin ja ajaa ensimmäisen miehensä itsemurhaan.

Kun Kultakutri tapaa toisen miehensä nuoren kukkienmyyjätytön kimpusta, hän muistaa oman alamäkensä alkuvaiheet, juottaa miehen sammuksiin ja tukehduttaa hänet. Lääkärille hän kuitenkin tunnustaa teon.

Loppulause antaa ymmärtää, että vapautuva Kultakutri on valmis aloittamaan puhtaalta pöydältä: ”Pian sen jälkeen vyöryi sota jyristen yli maailman hävittämään kaiken menneen.”

Amblerin ja Greenen hengenheimolainen
Pienoisromaani Ennen maailmanloppua tuo mieleen Eric Amblerin ja Graham Greenen noir-jännärit. Tapahtuma-aika on toisen maailmansodan loppuvaihe. Nimetön minäkertoja on juoppo kyyninen lehtimies. Hän kirjoittaa ruotsalaiselle uutistoimistolle, ja hänellä on puolueettoman maan passi.

Tarinan alussa toimittaja vapautetaan Berliinissä vankilasta ja lähetetään ”puolueettomaan liittolaismaahan” raportoimaan juhlaviikkoa. Maata ei nimetä, mutta se vaikuttaa Italialta. Mukaan lähtee pari saksalaismiestä sekä filmitähti, joka kuljettaa kertojan kanssa mukanaan raskasta pakettia. Se osoittautuu pommiksi.

Perillä saksalaiset ja italialaiset juonittelevat toisiaan vastaan ja saksalaiset keskenäänkin. Waltari ei kuitenkaan rakenna jännitystä, vaan tapahtumat ja dialogit etenevät absurdin farssin logiikalla, maailmanlopun tunnelmissa. Ne huipentuvat makaabereihin juhliin, joissa ruumiita tehdään sekä pommilla sekä muilla aseilla. Filmitähti käyttää huumeita ja viinaa ja miehiä kuin viimeistä päivää ja kuoleekin sitten. Päähenkilöstä ei ole sankariksi. Hän ajelehtii tapahtumien mukana eikä tajua kokonaisuutta, mutta jää henkiin ja pääsee ulkomaille, koska natsit haluavat käyttää häntä vielä hyväkseen.

Toimittaja ei kuitenkaan alistu natsien juoneen, vaan kirjoittaa oman päänsä mukaan. Pieni teko, mutta kuitenkin osoitus siitä, ettei yksilön ole pakko alistua aivan kaikkeen.

Tätä tarinaa ei ole filmattu. Sen sijaan Matti Kassila suunnitteli 60-luvulla Waltarin Sellaista ei tapahdu -pienoisromaanin filmaamista. Sen tarinassa on yhtymäkohtia Ennen maailmanloppua -teokseen ja tiettyä noir-henkeä, mutta Sellaista jää turhan epämääräiseksi. Se ei kiinnity kunnolla mihinkään eikä siinä ole Maailmanlopun vetoa ja hurjuutta.

Jos…
Waltari kirjoitti kaikkiaan tusinan verran pienoisromaaneja. Palmujen ohella ne ovat minusta hänen kestävintä tuotantoaan. Parhaissa pienoisromaaneissaan Waltari loi Suomi-noirille pohjan, jolta olisi ollut hyvä ponnistaa. Seuraajia ei kuitenkaan ole juuri löytynyt.

Jollei kustantaja olisi suhtautunut pienoisromaaneihin niin nuivasti, Waltari olisi varmasti kirjoittanut niitä enemmän, myös noir-aiheisia. Suuret historialliset romaanit olisivat voineet jäädä syntymättä tai ainakin niitä olisi tullut vähemmän. Olisiko se ollut vahinko?

Minusta ei.

Aarne Tarkaksen elokuvan Jokin ihmisessä(1956) ratkaisun hetki: Osmi (Anneli Sauli) lupaa lähteä Kaukon (Jussi Jurkka) kanssa helvettiin. Intohimo-noiria hurjimmillaan.

Waltari palveli sekä talvi- että jatkosodan ajan Valtion Tiedoituslaitoksessa. Hän kirjoitti noin tuhat artikkelia sekä neljä tietokirjaa. Kuva vuodelta 1940.

Perinteistä noir-kolmiodraamaa viritellään heinätöiden lomassa: Katriina (Rauni Ikäheimo) mittaa Aaltosen (Esko Vettenranta) hauista Hannu Lemisen 1957 ohjaamassa uusintaversiossa Vieras mies.

Waltarin pahastuminen Vieras mies tuli taloon -teoksen herättämistä siveettömyyssyytöksistä näkyy omisteessa, jonka hän kirjoitti näytelmäkirjailija Seere Salmiselle eli Serpille lahjoittamaansa kirjaan 1. joulukuuta 1937. Siinä Waltari toivoo ”sydämellisesti jatkuvaa yhteisrintamaa epäsiveellisyyden yleislinjoilla ja kestäviä äänijäänteitä rakastamamme kansan siveellisyyshyeenoille”.

Ei koskaan huomispäivää ilmestyi WSOY:ltä vasta 1944. Holger Schildt julkaisi Anna Bondestamin tekemän ruotsinkielisen käännöksen samana vuonna.