Tiina Torppa

Reacher elää vielä kymmenen kirjaa

New Yorkissa asuva brittikirjailija Lee Child vieraili ex-kotimaassaan Harrogaten dekkaritapahtumassa ja muistutti, että klassisen sankarin pitää kuolla. Reacherilla on elinaikaa vielä kymmenen kirjan verran.

Matalalla sohvalla istuvan pitkän miehen polvet sojottavat, kunnes hän istahtaa rennommin ja ottaa enemmän sohvaa käyttöönsä. Pikkutakki, farkut ja valkeat tennarit ilman kengännauhoja. Silti ne näyttävät pysyvän jalassa. Mies kulkee hitusen kumarassa.

”Kannoin ennen syyllisyyttä, etten tehnyt yhteiskunnallista työtä, vaan viihdettä, enkä tehnyt mitään työväenluokan hyväksi”, sanoo Lee Child, joka kasvoi karussa teollisuuskaupungissa Birminghamissa.

”Koulutus oli tapa päästä pois sieltä. Vanhempani ponnistelivat saadakseen meidät koulutetuiksi.”

Vanhempien suunnitelmat kolmen poikansa tulevaisuudesta olivat perinteisiä. Vuonna 1954 syntynyt Lee opiskeli oikeustiedettä. Ovatko vanhempasi arvostaneet menestystäsi?

”Luulen niin. Tosin työni on heille aika outo maailma.”

Syyllisyys liian keveistä töistä kaikkosi jo vuosia sitten.

”Viihdekin voi antaa, ja sekin työ on tärkeää.”

Eräs dekkareihin perehtynyt luonnehti Childin kirjojen olevan kuin salaa viisaita.

”Hyvin sanottu! Toivon niiden olevan juuri sellaisia. Haluaisin, että kirjoissani olisi älykkäitä ajatuksia. Niitä ei voi vain sulloa sinne, vaan niiden pitää istua tarinaan.”

”Toivon, että erilaiset lukijat saisivat jotain irti kirjoistani. Älykkö saisi viihteen ohella muutakin, mutta kuka tahansa voisi lukea kirjoja viihteenä.”

Child sanoo, että jo Dickens käsitteli yhteiskuntaa, mutta vaikuttaa siltä, että tämän hetken kirjailijoista vain dekkaristit kirjoittavat nykymaailmaa sivuilleen.

Reacher auttaa vanhaa rouvaa
Manchesterissa Granada-tv:ssä muun muassa käsikirjoittajana ja ohjaajana työskennelleestä Lee Childista tuli työtön 1995. Hänen vaimonsa kyseli hienovaraisesti, ”mitä aiot tehdä”.

Vaimo taisi keksiä Reacherin. Pitkänä miehenä Child oli tottunut, että ruokakaupassa varsinkin vanhemmat rouvat pyysivät hänen apuaan, kun piti ottaa jokin tavara korkealta hyllyltä.

”Vaimo ehdotti, että minusta voisi tulla Reacher. Kelpaisin ainakin siihen.”

Nyt nimi on tuttu lukijoille yli 40 maassa ja Reacher-fanejakin on runsaasti. Pidätkö itse hänestä?

”Yritän pitää vähemmän kuin lukijat. Kirjailijan ei pitäisi rakastua sankariin. Se näkyy eikä tee hyvää kirjalle”, hän sanoo.

Kirjailija näkee Reacherissa itseään.

”Jos eläisin kuvitteellisessa maailmassa, voisin olla hän.”

Ilman kotia elelevä Reacher on outo lintu kulutusyhteiskunnassa.

”Kaikkien pitäisi hankkia vaikka mitä. Reacher on looginen ja ajattelee, miksi ihmeessä pitäisi omistaa talo, kun motellissakin voi nukkua.”

Child puhuu omistuksen taakoista. Reacher ei halua edes autoa. Hän liftaa, käyttää julkisia liikennevälineitä ja kävelee.

”Kaikki pitäisi tehdä äkkiä, kaikkialle päästä nopeasti. Yhdysvalloissa ihmiset ajavat isoja autoja ja kovaa. Reacher ei osallistu tähän nopeuskisaan. Hänestä on samantekevää, kuluuko matkaan päivä vai viikko.”

Jos tapaisitte, pitäisitkö hänestä?

”Luulen, että tulisimme toimeen”, kirjailija hymyilee.

Vanheneeko hän, tuleeko hänelle eturauhasvaivoja?

”Hän vanhenee vähän sinä aikana, kun kirjoitan hänestä.”

Viimeisen kirjan aika tulee. ”Legendaan kuuluu, että se loppuu. Siksi pitää uhrata Reacher.”

Päätöskirjan nimeksi tulee Die Lonely. Sitä ennen on tulossa vielä kymmenen trilleriä, eli numero 21 on viimeinen.

Kirjailija suo Reacherille älykkäitä naisia. Niinpä nämä myös tajuavat ”ettei tästä tule mitään”. Yksinäinen sankari haluaisi asettua paikalleen, mutta ei osaa. ”Hän on sukua teidän pohjoismaisten saagojenne hahmoille, outo muukalainen, mutta tämän ajan sankari.”

Child sanoo, että Reacher on postfeministi ja postmoderni. Reacherin tehtäväksi hän määrittelee ”auttaa ihmisiä selviytymään vaikeuksista”. ”Mikäpä olisi sen tärkeämpää?” Child kysyy.

Kirjailijalle ei tuota ongelmia kirjoittaa naisista, päinvastoin. ”Se on paras osa työtäni. Kuin toteuttaisi fantasioitaan. Rakastan naisia. Suuri osa ystävistäni on naisia.”

Kirjoissa norjalaistytön bikinit ovat mustat, asianajaja-naisystävän takki ja leninki persikanväriset. ”Minulla on visuaalinen mielikuvitus. Silmieni edessä kulkee elokuvanäyttö”, Child hymyilee.

Kirjailijan suosikkeja ovat toimintaleffat. Casino Royaleteki vaikutuksen. Suosikkiohjaajia hänellä ei ole. ”Kokonaisuus ratkaisee”, entinen tv-mies sanoo.

Käsityöläinen Manhattanilta
Kirjailija ja brittien tuntema radiotoimittaja Paul Blezard kysyy Harrogatessa, pitääkö Lee Child itseään tarinankertojana vai kirjoittajana.

”Pidän itseäni käsityöläisenä”, Child hämmästyttää parisatapäisen yleisön.

Hänen nuoruutensa Birminghamissa kolmannes ihmisistä työskenteli tekstiilitehtaissa, toinen kolmannes muualla teollisuudessa ja loput hankkivat leipänsä käsityöläisinä. Heiltä saattoi tilata mitä tahansa hyödyllistä, huonekaluja, autonosia, tavaroita, ja he valmistivat mitä pyydettiin.

”Haluan olla sitä, tuottaa jotain hyödyllistä ihmisille.”

Harrogatessa oli mukana useita Childin suosikkikäsityöläisiä, muun muassa yhdysvaltalaiset Laura Lippman ja Harlan Coben sekä britti Mark Billingham.

”Luen paljon kaikenlaista, myös tietokirjoja. Seuraan uusia dekkareita, mutta luen myös vanhoja. Kirjoitan yhden kirjan vuodessa ja luen varmaan sata.”

1960-lukulainen ja jenkkiarmeija
Lee Childin nuoruus oli loistoaikaa.

”Sex and drugs and rock’n roll”, kirjailija sanoo. Thatcheria ja Bushia vihaava kirjailija loi sankarikseen armeijan sotilaspoliisina palvelleen Reacherin, koska halusi juurettoman sankarin. Poliisilla on aina koti, jopa perhe ja suku. Reacher oli armeijassa ja lähti sieltä.

Child ehti hankkia lukemalla paljon tietoa armeijasta ennen kirjasarjaansa. Yksi kiehtova aihe oli jättiläinen, Yhdysvaltain armeija.

”Se on myös kokeileva edelläkävijä. Se hyväksyi ensimmäisenä mustat palvelukseensa.”

Voisitko kuvitella olevasi armeijan palveluksessa?

”Kyllä, vaikken ideologisesti, mutta voisin kuvitella tekeväni sitä työtä. Isäni oli armeijan palveluksessa, tosin virkailija mutta kuitenkin.”

Child toi Reacherin ranskalaisäidin mukaan saagaan, jotta pojasta tulisi jo alkuperältään sopivan juureton, maahanmuuttaja.

”Hän ei pelaa amerikkalaista peliä. Hän on ulkopuolinen kaikkialla. Monen entisen sotilaan on vaikeaa sopeutua yhteiskuntaan.”

Kosto Julialle
Granada-yhtiö Manchesterissa tuotti laatuohjelmia televisioon. Lee Child eli brittitelevision kultavuodet Granadan palkkalistoilla. Se päättyi 1990-luvulla.

”He tuhosivat loistoyrityksen”, vieläkin vihaisen oloinen mies sanoo.

Child taisteli työnantajaa vastaan – olihan hän lakimies ja vihasi häviämistä. Lopputulos oli, että jotkut työtoverit saivat vähän oikeudenmukaisemman kohtelun. Childille itselleen hintana oli se, ettei mikään alan yritys ikinä palkkaisi häntä.

Harrogaten yleisön edessä Child nimeää pomon, joka antoi hänelle ja monelle muulle potkut. Kirjailija nimeää myös pomon assistentin, jonka nimi on lähes sama kuin kirjan Viimeinen vieras (2002) henkilöllä, FBI-agentti Julia Lamarrilla.

Lukiessa huomaa, kuinka kirjailija suhtautuu penseästi Juliaan, toisin kuin moniin muihin naishahmoihinsa.

”Intohimo on kirjoittaessa käyttövoimaa. Se perustuu vihaan tai rakkauteen”, hän selittää.

Ankeus kasvatti kuvittelemaan
”Toisen maailmansodan jälkeinen Britannia oli köyhä ja ankea. Kehitin selviytymiskeinon: pakenin mielikuvitukseen. Olen jatkanut sitä”, Child sanoo.

Hän kirjoittaa talvet huoneistossaan Manhattanilla. Kesä kuluu Etelä-Ranskan talossa. Ranskaa Child osaa niin, että pärjää sillä.

Yhdysvalloissa hän voisi asua vain New Yorkissa, kulttuurien sekamelskassa, jossa puhutaan yli kahtasataa kieltä ja jossa on tarjolla parasta taidetta ja uusimpia bändejä.

Britannian kykyä integroida väestöä muualta Child pitää surkeana.

”Briteillä on valtavia ongelmia monikulttuurisuuden kanssa. Nykissä kaikki mieltävät itsensä ensisijaisesti nykkiläisiksi, vasta sitten alkuperänsä mukaan. Britanniassa ei tapahdu tätä sulautumista.”

Tee murha tai lue kirja
”Pitää ymmärtää tämän lajityypin luonne”, Child sanoo niille, jotka arvostelevat rikoskirjallisuuden väkivaltaa. Hän näkee genrellä hyödyllisen funktion: ihmiset voivat rikoskirjojen avulla työstää omia aggressioitaan täysin ilman oikeaa väkivaltaa.

”Kirjoissa tehdään paljon sellaista, mitä todellisuudessa ei voisi tehdä”, kirjailija muistuttaa.

Eräs Harrogateen saapunut brittimies käski kysymään Childilta, miksi hän on kirjoittanut saman tarinan viisi kertaa.

”Väärin, olen kirjoittanut saman tarinan 11 kertaa. Teen sen kerran vuodessa, vähän eri tavalla joka kerta.”

Kirjailija sanoo, ettei kukaan kysele, miksi jääkiekkoilija pelaa samaa peliä joka viikko.

Harrogatessa lukijat pysäyttävät Childin vähän väliä. Vanhan herran auton tavaratilassa on laatikoissa dekkareita ja jännäreitä. Viisi niistä on Childin. Kirjailija kirjoittaa niihin pystyä nimikirjoitustaan.

”Minusta on vieläkin ihmeellistä, että perheeni ulkopuoliset, ventovieraat haluavat lukea kirjojani.”

Vaimo ja aikuinen tytär lukevat kaikki hänen teoksensa.

”Varsinkaan monen naiskirjailijan aviomiehet eivät lue vaimonsa kirjoja. Se on minusta käsittämätöntä.”

”Haluaisin kirjoittaa maailmanlaajuisen katastrofin jälkeisestä tilasta, jossa olisi jäänyt noin sata ihmistä eloon eri puolilla maailmaa. En haluaisi scifi-kirjaa, vaan romaanin selviytymisestä”, Lee Child sanoo.

Dekkaritapahtuman kunniavieras Lee Child kirjoitti omistuskirjoituksia ja rupatteli lukijoiden kanssa.