Tiina Torppa
Paronitar pitää tunneleista

Helsingin lokakuun kirjamessujen vetonaula oli Ruth Rendell. Nappisilmät tuikkivat, kun paronitar puhui kirjoista, metroista ja elämästä.

”Kirjailijat eivät luovuta”, Ruth Rendell vastaa, kun kysyn, onko hän ajatellut jäädä eläkkeelle. ”Mitä ihmettä tekisin, jos en kirjoittaisi?”

Ja hän on ehtinyt kirjoittaa. Maailman messuilla matkaavista brittidekkaristeista Rendell lienee tuotteliain: reilusti yli 60 kirjaa, joista 55 romaania. Silti hän väittää, ettei kirjoittamisessa mikään ole helppoa. Ehkä huumori, koska paronitar sanoo haluavansa saada lukijan nauramaan. ”Ihmiset, jotka ottavat itsensä liian vakavasti, ovat rasittavia.”

Ajoittain synkissäkin kirjoissa huumori on kuin englantilainen sänkykaveri, lämminvesipullo. Paronitar tietää kuvailevan tekstin salaisuuden: näytä, älä väitä. Kirjat ottavat kantaa, mutta taitavasti niin, ettei julistus kaadu päälle. Rendell vie lukijan maailmaan, jonka epäoikeudenmukaisuus hiipii ihon alle.

Tositapaus inspiroi Nokikolarin poikaa
Nyt varoitus hänelle ken ei ole vielä lukenut uusinta suomennosta Nokikolarin poikaa tai sen loppua: hyppää seuraavan kolmen kappaleen yli.

Nokikolarin pojan yhteiskunnallinen teema paljastuu lopussa. Rendell sanoo olleensa jo kauan aktiivinen homoseksuaalien asioissa. ”Varsinkin miehet ovat joutuneet kärsimään. Vanhat hyvät ajat olivat kauheita heille.”

Kansi: Jenni Noponen. GummerusHomoseksualismi oli rikos, jonka vuoksi passitettiin vankilaan. Erityisen suvaitsevaisten mielestä siitä voi parantua terapialla. Terve tavis saatettiin siis sulkea mielisairaalaan tai vankilaan. ”Nokikolarin poikaa kirjoittaessani pohdin, mitä mies voisi joutua tekemään salatakseen seksuaalisen suuntautumisensa.”

Messuyleisölle Rendell kertoi käyttävänsä usein lähteenään vanhoja lehtiä. En voi olla ajattelematta 75-vuotiaan omaa arkistoa: muistoja ja elettyä elämää. Rendell mainitsee kuolleen serkkunsa, miehen joka oli homoseksuaali. Nokikolarin poika ei kuitenkaan ole serkun tarina.

Silti se on Rendellin ainoa kirja, joka perustuu tapahtuneeseen. ”Ihmiset ehdottavat usein ideoita, mutta ne eivät ole hyviä. Sen sijaan tähän tartuin.”

Tarinan kertoi ystävätär. Päälle Rendell punoi hahmot, tapahtuma-ajat ja Barbara Vine -kudelman menneisyyden varjoineen. Paikkoja hän otti Essexin alueista ja Lontoosta.

Rendellillä ei ole suosikkihahmoja. ”Nämä ihmiset ovat vain mielikuvitukseni tuotteita. En mieti kirjojen henkilöitä, vaan lukijoita, joille kirjoitan.”

Messuilla ilahduttavat kirjojen ystävät. ”Kun signeeraan kirjoja, tapaan jonkun, usein naisen, jolla on kiire kotiin lukemaan, teekupin tai viinilasin ja kirjan ääreen. Se tuntuu hyvältä.”

Maailmankuululla kirjailijalla riittää faneja. Yksi käytännön ongelma on se, että joissakin kolkissa, kuten Suomessa, nimet ja jotkut kirjaimet ovat vaikeita. ”Olen tavaillut uskomattomia nimiä signeeratessani kirjoja”, Rendell huokaa.

Luokka, snobit ja rakkaus
Hanif Kureishin kirjassa teatterin tekijä sanoo, että Englannissa on vain yksi aihe, luokka. Dekkaristeista britit ovat enemmän tai vähemmän naimisissa luokkateeman kanssa. Nokikolarissa kaksi eri luokan edustajaa ajautuu samaan sänkyyn.

”Kuulen usein, että luokkajako olisi vähentynyt tai kadonnut Englannista, mutta ei se niin ole. Siksi asia näkyy kirjoissani. On paljon snobeja, jotka eivät seurustele kuin oman luokkansa kanssa”, ylähuoneen jäsen, työväenpuolueen kannattaja sanoo.

Rendell äityy taivastelemaan, etteivät britit ole ainoita. ”Snobismia on yhtä lailla muuallakin, esimerkiksi Amerikassa, jossa se perustuu rahaan.”

Yhdysvalloissa kirjailija kuitenkin viihtyy. Rendellin Coloradossa asuva poika on psykologi ja sosiaalityöntekijä. Hän on naimisissa amerikkalaisnaisen kanssa, ja pariskunnalla on 12- ja 14-vuotiaat pojat. Välimatka ei haittaa. ”Vaikka meillä on hyvät välit myös miniän kanssa, en ole niitä ihmisiä, jotka haluaisivat asua saman kadun varrella.”

Kansi: Kirsi Kujansuu. WSOYKirjojen perusteella Rendell on selvillä eri-ikäisten iloista ja suruista. Moni teos käsittelee myös rakkautta. Krokotiilinvartija kuvaa äidin rakkauden pimeitä puolia, Morsiusneito ja useat Barbara Vine -kirjat kertovat nuorten rakkaudesta.

Mitä erityistä on nuoressa rakkaudessa?

”Voimakas fyysinen vetovoima, joka usein on kuorrutettu romantiikalla. Se tuntuu lujalta rakkaudelta, kunnes tulee seuraava”, hän hymyilee.

”En usko, että vanhat rakastuvat. Toki he sanovat niin, mutta se johtuu siitä, että he ovat epätoivoisia ja haluavat vielä sitä tunnetta. Minusta se on lähinnä naurettavaa.”

Rendell huomauttaa, että raha aiheuttaa eniten ongelmia ja rikoksia. Rakkaus, perhe ja raha ovatkin tyypillisiä rikoskirjojen aiheita, mutta harvoin tunnelit. Varsinkin Barbara Vinen teoksissa risteilee tunneleita ja metroja. Lontoon metroa on jopa sanottu King Solomon’s Carpet -kirjan päähenkilöksi.

Kasvot loistavat, kun Rendell puhuu mieluisasta aiheestaan. ”Pidän tunneleista, toisin kuin moni nainen – jokien alla kulkevista tunneleista, alppitunneleista, vanhoista tunneleista… Lempitunnelini on Eisenhower Kalliovuorilla. Pidän Lontoon metrosta, äskeisistä terrori-iskuista huolimatta. Olen ollut useimmissa maailman metroissa.”

”Minulle oli vain yksi ammatti”
”Olen kirjailija, tarinoiden kertoja henkeen ja vereen”, Rendell sanoo. Hän pitää itseään ennen kaikkea fiktion kirjoittajana, vaikka tekeekin The Sunday Timesille ja muille lehdille kirjallisuuskatsauksia. ”Luen mielelläni ja paljon – nykykirjallisuutta, historiaa, elämäkertoja ja tietokirjoja.”

”Dekkareita en lue kovin paljon. Pidän kuitenkin Ian Rankinin, Val McDermidin ja P. D. Jamesin teoksista.”

Kun kysyn Rendellin mielipidettä Minette Waltersin romaaneista, saan epäilevän hymyn ja vastauksen, että hän pitää vanhemmista dekkareista. Ruotsalaiset rikoskirjat ovat tuttuja kirjailijalle, jonka äiti oli tanskalais-ruotsalainen. Muun muassa Henning Mankellin, Håkan Nesserin ja Kerstin Ekmanin kirjat ovat lähellä Rendellin sydäntä.

”Luulen tuntevani oloni kotoisaksi Ruotsissa. Minulla on siellä serkkuja, ja matkustan mielelläni Ruotsiin.”

Rendellillä on muitakin lempipaikkoja. Pian Helsinki-visiitin jälkeen hän matkusti amerikkalaisen miniänsä kanssa Italiaan. Venetsia on yksi suosikkikaupungeista.

”Yhdysvalloissa käyn mielelläni, varsinkin vuoristoalueilla. Pidän Skotlannin saarista ja Pohjois-Afrikasta, joskin siellä on liian kuuma. En viihdy kovin lämpimissä paikoissa.”

Barbara Vine -kirjassa Grasshopper yksi henkilöistä, nuori nainen Liv, on kotoisin Kiirunasta. Rendell on käynyt Kiirunassa keskiyön auringon vuoksi. Sitä tosin ei näkynyt, mutta muuten reissu oli mukava. Grasshopperin kiirunalaistyttö ei ole mukava. Rendellin mielestä ei ainakaan sellainen, jolle haluaisi antaa lapset hoitoon. Liv tuli Lontooseen au pairiksi. Pohjoisen fiktiossa pahan kasvot ovat harvoin liinatukan alla. Liv sen sijaan on paha blondi.

Uusimman Barbara Vinen sivuilla elää sympaattinen ruotsalaisnainen. Suomennosta saanemme vielä odotella.

”Te naiset pohjoismaissa olette erilaisia. Englantilaisnaiset ovat heikompia”, feministinä tunnettu Rendell sanoo, kun äidyn ihmettelemään, miksi Nokikolarin pojan Ursula jää julman miehensä vierelle.

Opettajien tytär, kotirouva, menestyjä

Ruth Grassman syntyi Lontoossa 17.2.1930. Vanhemmat olivat opettajia, isä tuli köyhästä perheestä. Ruth työskenteli paikallislehdissä toimittajana vuosina 1948–52. Hän avioitui 20-vuotiaana toimittaja Donald Rendellin kanssa ja heille syntyi poika.

Rendell oli vuosia kotirouva, joka kirjoitti kirjoja, joita ei julkaistu. Vuonna 1964 onnisti: ilmestyi ensimmäinen romaani From Doon with Death (suom. Kuoleman säkeet, 1993). Wexford oli syntynyt. Alkoi Rendellin menestystarina.

Vuonna 1975 Rendell sai novellistaan amerikkalaisen Edgar-palkinnon. Samana vuonna hän erosi miehestään, mutta kahden vuoden kuluttua he avioituivat uudelleen.

Ensimmäisen Kultatikarinsa Rendell sai 1976 romaanista A Demon in My View (suom. Paholainen silmissäin, 1993). 1980-luvulla hän alkoi julkaista kirjoja myös nimellä Barbara Vine. Barbara on Rendellin toinen etunimi, ja Vine oli kirjailijan isän isoäidin sukunimi. Heti ensimmäinen Vine-romaani A Dark-Adapted Eye (1986) toi hänelle Edgar-palkinnon.

Englannissa Rendell on palkittu Kultatikarilla neljästi eli useammin kuin kukaan toinen. Kolme viimeistä tikaria ovat tulleet teoksista Live Flesh (1986), A Fatal Inversion (1987) ja King Solomon’s Carpet (1991). Kaksi jälkimmäistä ovat Barbara Vine -kirjoja. A Fatal Inversion pääsi tänä vuonna myös seitsemän kirjan ehdokaslistalle kilpailemaan Tikarien tikarista.

Rendell jäi leskeksi vuonna 1999. Hän asuu kissojensa kanssa Lontoossa.

Seuraava kirja käsittelee sitä, miten lapsia tehdään nykyaikana. ”Ennen oli vain yksi vanhanaikainen tapa tehdä lapsia, nyt monta tapaa”, Rendell sanoo.

Tuottelias kirjailija

Kansi: Kosti Antikainen. OtavaRuth Rendell on kirjoittanut 21 Wexford-kirjaa, parikymmentä psykologista trilleriä, novellikokoelmia sekä 12 Barbara Vinen nimellä julkaistua jännitysromaania. Kirjoja on käännetty yli 20 kielelle, niistä on tehty elokuvia, kuunnelmia ja tv-sarjoja.

Tänä vuonna Rendelliltä on ilmestynyt Englannissa kaksi kirjaa: keväällä Vine-romaani The Minotaur ja syksyllä Wexford-dekkari End in Tears.

Suomeksi Rendellin romaaneja on käännetty 25. Eniten on julkaissut edesmennyt Book Studio, jolta ilmestyi vuosina 1992–2000 tiuhaan tahtiin 14 Wexford-dekkaria. Viimeinen suomennos oli Tyttären todistus – neljä uusinta Wexfordia ovat jääneet käännösmuurin taakse.

WSOY on julkaissut Rendelliltä suomeksi viisi kirjaa, Otava kaksi, Art House kaksi ja Tammi yhden. Gummerus liittyy nyt joukkoon romaanilla Nokikolarin poika (The Chimney Sweeper’s Boy, 1998), joka aloittaa Barbara Vine -suomennosten sarjan.

”Joskus ihmiset ovat ottaneet yhteyttä ja kertoneet kirjojen auttaneen paranemaan sairaudesta. On myös niitä, jotka ovat vasta aikuisina oppineet lukemaan ja ilahtuneet kirjoistani”, Ruth Rendell kertoo.

Rendellin dekkarien tv-sovituksissa ylikomisario Reginald Wexfordia on esittänyt uskollisesti George Baker ja hänen apulaistaan Mike Burdenia Christopher Ravenscroft.

Intohimon, mustasukkaisuuden ja petoksen kuviot johtavat rankkoihin seurauksiin Pedro Almodóvarin elokuvassa Lihan värinä (Carne trémula, 1997). Varakas Elena (Francesca Neri) ja vankilasta vapautunut Victor (Liberto Rabal) kohtaavat vuosia sen jälkeen, kun traaginen ampumavälikohtaus muutti heidän elämänsä. Filmin pohjana oli Rendellin suomentamaton, Kultatikarilla palkittu romaani Live Flesh.