Ari-Matti Auvinen

Dekkari ottaa kantaa

Dekkariperinteen suuria muutoksia on ollut poliittisten ja yhteiskunnallisten teemojen murtautuminen tärkeäksi osaksi teosten sisältöä. Tämän muutoksen ajoittamisesta voi esittää moniakin näkemyksiä, mutta jo toisen maailmansodan aattona ilmestyneillä vakoilukirjoilla (kuten Eric Amblerin teoksilla) oli selkeä yhteiskunnallinen virityksensä. Vakoilukirjallisuudesta tuli suosittua heti toisen maailmansodan jälkeen, mutta valitettavan suuri osa siitä jumiutui kylmän sodan juoksuhautoihin. Pohjoismaiseen dekkariperinteeseen on 1960-luvulta alkaen kuulunut myös arjen yhteiskunnallinen ja poliittinen kuvaus, jonka pioneereja olivat Maj Sjöwall ja Per Wahlöö. Tosin ei Pohjolassakaan dekkarien valtavirta ollut yhteiskunnallista, mutta tämä oli koko kirjallisuudenlajissamme tärkeä avaus.

Kantaaottavien yhteiskunnallisten dekkarien kirjo on nopeasti monipuolistunut. Pohjoismaisen hyvinvointivaltiokritiikin perinne on jatkunut vireänä, ja Suomessakin on monia erinomaisia kirjailijoita, jotka punovat myös yhteiskunnallisen näkemyksensä sulavasti teoksiinsa – hyvinä esimerkkeinä vaikkapa Hannu Vuorio ja tuore Finlandia-ehdokas Marko Kilpi. Marraskuun puolivälissä Finlandia-ehdokkaiden julkistamistilaisuudessa puhunut professori Liisa Steinby kulki tosin rikoskirjallisuuden tuntemuksessaan aivan varjojen mailla vaillinaisine ja vanhentuneine käsityksineen. Dekkarien valtavirta ei keskity tänä päivänä rikollisten takaa-ajoon, vaan ympäröivän yhteiskunnan monipuoliseen ja kriittiseen tarkasteluun rikosten prisman läpi.

Uusina genreinä huomionarvoisia ovat ekotrillerit ja teknotrillerit. Suomalaiset ekotrillerit – esimerkiksi Risto Isomäen kirjat – ovat kansainvälisestikin korkealuokkaisia. Teknotrillerien taso on vaihdellut, mutta ajankohtaisia alan aiheita ovat käsitelleet vauhdikkaasti esimerkiksi Ilkka Remes ja Taavi Soininvaara.

Vakoilukirjojen suuren muutoksen aiheutti tietysti kylmän sodan loppuminen. Monet alan veteraanit eivät osanneet uudistua, mutta esimerkiksi John le Carré kirjoittaa edelleen loistavia romaaneja. Tänä vuonna ilmestyneet vakoilun oikeat historiat kertovat omaa, mielenkiintoista tarinaansa. Suojelupoliisimme historia Ratakatu 12 osoittaa, että arkinen vastavakoilu oli kovin puuduttavaa puuhaa. Tim Weinerin kirjoittama CIA:n historia puolestaan osoittaa, että USA:n keskustiedustelupalvelun piirissä syntyi hankkeita, joita ei paranoidisinkaan salaliittoteoreetikko olisi pystynyt arvaamaan – esimerkkinä vaikkapa ns. Iran-Contra-skandaali.

Suomalaisesta dekkariperinteestä puuttuu kuitenkin edelleen sentyyppinen vahva ote poliittiseen päätöksentekoon ja poliittisiin päättäjiin kuin esimerkiksi Leif G. W. Perssonilla ja Ross Thomasilla erinomaisissa kirjoissaan. Dekkaristit eivät ole vielä vallan vahtikoiria, mutta ympäröivä todellisuutemme antaisi päivä päivältä enemmän rakennusaineksia tällaisellekin suuntaukselle.

Miksi yhteiskunnalliset ja poliittiset teemat ovat tulleet vahvemmin dekkareihin? Monet yhteiskunnalliset teemat – olkoot ne sitten yksilöiden syrjäytyneisyyttä yhteiskunnasta, lähenevää ekokriisiä tai kansainvälisiä selkkauksia – tarjoavat erinomaisia aineksia hyviin rikos- ja jännityskirjoihin. Mutta dekkarit antavat myös mahdollisuuden ripeään kantaaottavaan yhteiskunnalliseen keskusteluun, kun muu kirjallisuus tuntuu hidasliikkeisemmältä ajankohtaisten teemojen käsittelyssä. Monet tuskailevat, että pitäisi saada ”politiikka takaisin politiikkaan”. Politiikkaa ei tarvitse saada takaisin dekkareihin – se on siellä jo vahvasti ja voi hyvin.