Pekka Turunen

Dekkari – mikä se on?

Pohdiskelin otsikon kysymystä viime syksynä, kun sain Ruumiin kulttuurin Kirjakäräjiä varten arvioitavakseni Hal Duncanin romaanin Vellum. Se on ällistyttävä ja monimuotoinen teos, joka luetaan kuuluvaksi lähinnä science fictionin lajityyppiin, mutta sisältää lisäksi aineksia suunnasta jos toisestakin. Muun ohessa Vellumissa on runsaasti tappamista, mysteerejä ja syyllisyydentunteita, jotka kaikki ovat rikoskirjallisuuden ydinainesta. Jätin arvion kuitenkin tekemättä, sillä romaanin olennaisin tavoite oli sittenkin niin selvästi jossain muualla.

En silti kuulu dekkarin harrastajana puhdasoppineitten koulukuntaan, jota kiinnostaa ennen kaikkea kulta-ajan salapoliisiromaanin lajityyppi jostain maailmansotien väliseltä ajalta. On paikallaan, että ajan hermolla oleva dekkarilehti tutkailee myös raja-alueita. Päätoimittajamme on osuvasti linjannut, että rajatapaukset niin scifin, kauhun, romanttisen viihteen kuin valtavirtakirjallisuudenkin suuntaan kuuluvat lehdessä asiaan, sillä ne panevat pohdiskelemaan lajityypin luonnetta. Tietysti niiden osalta täytyy pitää kohtuus mukana, jotta rajatapaukset eivät painotu liikaa ydinalueen kustannuksella.

Kirjallisuuden lajityyppien raja-aidat ovat viime aikoina madaltuneet ja usein juuri niiden väleissä ja reuna-alueilla tapahtuu mielenkiintoisia asioita. Monet nykykirjailijat liikkuvat sujuvasti kirjoittamisen eri lajeissa. Myös tuore Johtolanka-voittaja Marko Leino totesi palkintotilaisuudessa, dekkareiden arvoa puolustaessaan, että hän itse ei suinkaan aio rajoittaa kirjoittamistaan mihinkään lajityyppiin.

Otsikon kysymykseen ei ole yksiselitteistä vastausta, ja lienee myös toivotonta ja tarpeetonta yrittää tehdä tarkkoja lajimäärityksiä. Muistan, miten nuorena miehenä joskus 1980-luvulla luettuani useita dekkareita peräjälkeen päätin välillä kokeilla jotain muuta. Isäni laajasta kotikirjastosta, hän kun oli suuri kirjojen ystävä, sattui käteen William Faulknerin romaani Kaikkein pyhin. Olin sen jo lähes lukenut, kun huomasin Julian Symonsin Murha! Murha! -dekkarihistoriikista, että siinä luokitellaan Faulknerin tuotannosta juuri tämä teos rikosromaaniksi. No, täytyy sanoa, että olin asiasta eri mieltä, ainakin silloin, enkä kokenut Kaikkein pyhintä dekkariksi lainkaan.

Kulta-ajan dekkareita ei missään tapauksessa pidä väheksyä tai unohtaa. Vaikka ne eivät esimerkiksi yhteiskunnallisuuden tai ihmiskuvauksen osalta yleensä yllä tämän päivän parhaiden rikosromaanien tasolle, on niiden joukossa aivan verrattomia helmiä. Itse herkuttelen aina silloin tällöin esimerkiksi John Dickson Carrin tai Rex Stoutin dekkareilla, sillä parhaat niistä lukee edelleenkin suurella mielihyvällä. Kirjakauppojen tarjonta on klassikkojen osalta harmillisen niukkaa, mutta kirjastoista ja varsinkin antikvariaateista niitä löytää jo mukavasti.

Tietysti jotkut klassisen arvoitusdekkarin ilmiöt, kuten vaikkapa Ronald A. Knoxin ”Dekkarintekijän kymmenen käskyä” (katso RK 3/1985), tuntuvat nykysilmin paitsi nostalgisilta niin myös vähän huvittavilta. Olen usein ajatellut, että jos olisin joskus arvioinut jonkin Robert van Gulikin dekkareista, olisin todennut teoksen yhdeksi ansioksi sen, miten huolettomasti kirjailija rikkoo Knoxin viidettä käskyä…

Onko lajityypillä siis merkitystä? En lue dekkareita siksi, että olisin päättänyt, että tuo on minun lajini. Luen ja olen aina lukenut kirjallisuutta monipuolisesti ja käytännössä vain todennut, että niin perinteisissä kuin nykydekkareissakin on hyvin paljon sellaista, joka minua viehättää. Vaan tärkeintähän on tietysti lajityypeistä riippumatta lukea hyvää kirjallisuutta, viihtyä ja avartaa näkemyksiään, lääkitä sieluaan.