Leena-Kaisa Laakso

Matti Kassila – suomalaisen elokuvan grand old man

Siinä hän on. Suomalaisen elokuvan harvoja suuria. Matti Kassila, 33 pitkän elokuvan ohjaaja, uuden ilmaisun hakija. Klassikko.

Kassila sai maaliskuussa elämäntyöstään Hornanlinna-palkinnon. Elokuvia hän ei enää tee, mutta luova työ on yhä arjessa läsnä.

Istutaan kahvilassa. Ulkona puhaltaa kylmä tuuli. On aika puhua elokuvasta, ja vähän elämästäkin.

Hiljattain 85 vuotta täyttäneen Kassilan elämä on mallillaan. Parikymmentä vuotta sitten Vantaan Rajatorppaan asettunut ohjaaja viihtyy kotikulmillaan.

”Vietän mukavaa vanhuutta”, naurahtaa Kassila.

Almanakka täyttyy tapaamisista. Ajokorttikin on uusittu 85-vuotispäivän merkeissä.

Elokuvanteon jälkeen Kassilaa on vienyt kirjoittaminen. Hän on julkaissut viisi kirjaa, kuudes on kustantajalla. Kassila kirjoittaa joka päivä.

”Varsinkin fiktio viehättää, siinä yhdistyvät hienosti tarina ja elämänkokemukset.”

Alussa oli kuitenkin mielikuvitus.

Lapsuus valmistautumista elokuvaan
Mennään ajassa taaksepäin, noin kahdeksan vuosikymmentä. Nuori Matti Kassila istuu Haapamäen asemalla, katselee junista tulevia ihmisiä ja keksii heille elämäntarinoita. Kyläläisiä matkitaan, radio tuo iskelmät ja ulkomaanlähetykset.

Aikaa ja ajatustilaa riittää. Isä on töissä, äiti ikävystynyt, sisarukset opiskelemassa. Mielikuvitusleikit ovat huikeita.

”Lapsuuteni oli valmistautumista elokuvaan”, Kassila naurahtaa.

Palo elokuvaan syntyy Varkauden-vuosina jatkosodan aikana.

”Näin Ruotsin kautta saatuja hienoja amerikkalaisia elokuvia. Hitchcock, Wilder, Lubitsch. Erityisesti vaikutuin Frank Caprasta.”

Gangsteri- ja jännityselokuvat jättävät jälkensä tulevaan mestariohjaajaan.

Kepeää ja vakavaa klassikkoainesta
Kassilan tuotanto on henkeäsalpaava. Hän on loistanut lähes joka lajityypissä. On komediaa, jännitystä, näytelmäsovituksia, klassikkoja.

Tärkeimpinä elokuvinaan Kassila mainitsee Sinisen viikon(1954), Elokuun (1956), Tulipunaisen kyyhkysen (1961) ja Punaisen viivan (1959). Sininen viikko on Jarl Hemmerin novelliin pohjautuva, uutta ilmaisua hakeva kolmiodraama, johon sensuurikin iski kyntensä. Sillanpää-filmatisointi Elokuu on suomalaisen elokuvan klassikkoja, Tulipunainen kyyhkynen Kassilan uneen pohjaava, suomalaista film noiria. Punainen viiva on Kiannon romaanin elokuvasovitus.

Läheisiksi itselleen Kassila mainitsee myös seikkailu-, kirkonkylä- ja avioliittokomediat ja ranskalaisia vaikutteita hakeneen Lasisydämen (1959). Eikä Komisario Palmujakaan sovi unohtaa.

1950- ja 60-luku olivat Kassilan kulta-aikaa. Tahti oli hurja ja suosio taattu.

”Ennen prosessi oli nopea”, Kassila naurahtaa. ”T. J. Särkkä sanoi, että tästä minä pidän, tämä tehdään.”

Kassila toi suomalaiseen elokuvaan uudet tuulet: nopeuden ja kepeyden, modernin kaupunkimiljöön. Henkilöt olivat luontevia, replikointi sujuvaa. Teatraalisuus sai väistyä. Oli astuttu uuteen aikaan.

”Elokuvallisuutta saa kaikkeen. Täytyy työstää ja käyttää mielikuvitusta. Elokuva on pienillä ilmeillä kertomista.”

Varsinainen läpimurto oli Ritva Arvelon ja Hannes Häyrisen tähdittämä jännityskomedia Radio tekee murron (1951), jonka Kassila myös käsikirjoitti yhdessä Aarne Tarkaksen kanssa. Kriitikot hurrasivat; tässä oli se uusi suomalainen elokuva: nopea, kepeä ja nokkela.

Tässä oli Suomen Frank Capra.

Elokuvalle tuotettiin myös hyvän suosion saanut jatko-osa Radio tulee hulluksi (1952).

Ne klassiset Palmut
Parhaiten Kassila tunnettaneen komisario Palmuista. Niissä on kaikki: arvoitus ja ratkaisu, sikarintuoksu ja rappukäytävät, upea elokuvakerronta ja vanhan Helsingin henki.

Ryhtyessään ensimmäiseen komisario Palmu -elokuvaan Kassila oli tehnyt Lasisydämen (1959), josta kriitikot pitivät, yleisö ei. Oli uuden suunnan aika. T. J. Särkkä antoi Kassilalle Waltarin tekstin. Kassila ei nähnyt siinä tarpeeksi elokuvan vaatimaa liikettä.

”Sanoin, että ei innosta, mutta teen kuitenkin. Filmin saa mistä vain.”

Käsikirjoitusta työstäessään Kassila kuitenkin näki hienot henkilöhahmot, tykästyi Waltarin itseironiaan. Komisario Palmun maailma alkoi hahmottua. Kirjaa komediallisempi, miljöiltään upea.

”Tunsin näyttelijät, rooleihin löytyi juuri oikeat tyypit”, Kassila kertoo. ”Joel Rinne oli kuin luotu Palmuksi. Tosin tämä Palmu oli auktoriteetti, räyhäkkäämpi kuin kirjassa. Matti Ranin taas oli sivistynyt ja pappissukua, juuri sopiva esittämään ’hyvän perheen hölmöä poikaa’.”

Komisario Palmun erehdyksestä (1960) tuli yleisö- ja kriitikkomenestys.

Palmut ovat kestäneet hyvin aikaa. ”Waltarin teksti on hieno: siinä on revyykohtauksia, mitään ei ole liikaa ja lopussa on yllätys. Henkilöhahmot ovat loistavia ja löysin niihin juuri sopivat näyttelijät. Ja olihan sitä ammattitaitoakin kertynyt, olin tehnyt jo 17–18 elokuvaa”, Kassila analysoi.

Kassila uskoi elokuvan omiin keinoihin aikana, jolloin muut elokuvat pyrkivät kilpailemaan television kanssa.

”Joku sanoikin, että juuri kun toivo kotimaisen elokuvan suhteen oli menetetty, tuli komisario Palmu”, Kassila naurahtaa.

Kaasua, komisario Palmu (1961) -elokuvaa oli niin hauskaa tehdä”, Kassila kertoo. ”Käytin paljon mykkäfilmin tekniikkaa. Jo heti alussa välähtävät kaasun haju, paikalle saapuva postiljooni ja alkava musiikki. Musiikki, kamera ja näyttelijätyö muodostavat rytmisen kokonaisuuden.”

Palmujen elokuvakerronta on upeaa ja klassista: pienimmälläkin osalla on paikkansa eikä mikään ole turhaa.

”Kaasua, komisario Palmu on musikaalisesti tehty elokuva. Siinä ajoitus ja rytmi on kaikki.”

Tämä on sitä taattua Kassilaa. Sitä, jossa on näkemystä, kokemusta ja varma ote. Oli tultu pitkä matka siitä, kun viisivuotias Matti Kassila näki ensimmäisen elokuvansa ja järkyttyi siitä, miten kuva saattoi elää.

Sitten tuli 1970-luku.

Vaikeuksia ja uutta suuntaa
70-luvulle tultaessa Kassilan tahti on kova. Kaksi elokuvaa vuodessa. Alkoholia kuluu.

”Äkkiä huomasin olevani burn-out, ennen kuin sanaa edes olikaan”, Kassila kertoo. ”Syyllisyydentunto oli kova. Olin hukassa.”

Elokuvakentälläkin tilanne muuttuu. Uudet nimet nousevat esiin, vanhat unohdetaan.

”Minut niputettiin vanhaan studiojärjestelmäsukupolveen kuuluvaksi, vaikka uusia ideoita oli kehitteillä. Tuotantoyhtiöt hävisivät alta, jäin yksin.”

Myös yksityiselämä on katkolla. Avioliitto loppuu, vaimo sairastuu syöpään. Alkaa uusi rakkaussuhde, joka sekin kariutuu. Sitten vaimo kuolee. Kassila on yksin, täysin yksin.

”Aikuistuin, pysähdyin. Lopetin juomisen. Löysin itseni vasta kriisien kautta. Huomasin, että olin hylännyt lapsen itsestäni. Otin lapsen komerosta. Siitä alkoi uusi elämä.”

Dekkareiden tuntija
Puhutaan vielä dekkareista. Eniten Kassilaa viehättävät amerikkalaiset toiminnalliset dekkarit ja kotimaisista vaikkapa Matti Rönkä.

”Jotkut, kuten Grisham tai Rönkä, onnistuvat yhdistämään asiatiedon ja vetävän juonen. Dekkariin saa yhteiskunnallista näkökulmaa. Se on hienoa.”

Filmisilmällä Kassila on lukenut muun muassa Arhippaa ja Pakkasta. Joensuun Harjunpään ja rakkauden lait hän olisi halunnut filmata, mutta oikeudet oli jo myyty.

Kirstilän Jäähyväiset presidentille Kassila filmasi (1987).

”Siinä oli se riittävän iso juttu. Presidenttiä meinattiin murhata.”

Elokuvassa psykopaatti suunnittelee presidentin murhaa, mutta harjoittelun tarve vaarantaa koko homman. Uutta ja yleisön kannalta haastavaa oli yhteiskuntakelvoton päähenkilö. Saattoiko murhaajaan samastua.

Varsinainen jännitystarina on muodostunut Jäähyväiset presidentille -elokuvan tekijänoikeuksista. Alkuperäinen tuotantoyhtiö teki konkurssin, eikä konkurssipesä suostunut myymään oikeuksia. Oikeuksien tämänhetkinen haltijuus on epäselvä. Kassila onkin aloittanut prosessin niiden hankkimiseksi.

Arkea ja elämää
Iltapäivä. Kassila vilkaisee kelloaan.

”Näihin aikoihin Matti Poikakin kotiutuu”, hän sanoo.

Matti Poika on Kassilan ja hänen nykyisen vaimonsa autistinen poika, jo aikuinen. Hän on avannut silmiä ja näyttänyt totuuksia; millaisia me oikeasti olemme. Aiemmin Kassilan luona asunut poika on päässyt muuttamaan omilleen asuntolaan. Yhteys on kuitenkin edelleen tiivis.

On aika nousta ja lähteä. Tässä on suuri elokuvaohjaaja. Ja suuri ihminen. Se, jolla on sydän paikallaan.

”Eihän tämä mene sitten rekisteriin?” varmisti huolestunut mestariohjaaja, jonka peukalonjälki ikuistettiin hänen uunituoreeseen Hornanlinna -kunniakirjaansa. Leppoisan operaation hoiti vanhempi konstaapeli Satu Mäkinen.