Leena Korsumäki

Marko Kilpi nappasi Johtolangan esikoisdekkarillaan

Nokalla juhlittiin Kuopion poliisia

Vuoden johtolanka 2008 -palkinto lähti poliisin kyydissä Kuopioon. Voiton vei toisen kerran palkintohistoriassa esikoiskirjailija, vanhempi konstaapeli Marko Kilpi romaanillaan Jäätyneitä ruusuja. Palkintotilaisuutta vietettiin tunnelmallisesti kalteri-ikkunoiden takana ”Nokalla”, hotelliksi muutetussa ex-vankilassa Helsingin Katajanokalla.

Kun vanhempi konstaapeli Kilpi on jo toinen Johtolanka-palkittu poliisi, on aihetta kysyä, ovatko suomalaispoliisit maailman parhaita kirjoittavia poliiseja? Varsinkin kun se ensimmäinen poliisivoittaja on pokannut Johtolangan jo kolme kertaa.

”Kyllä, ehdottomasti”, Marko Kilpi naurahtaa, mutta toteaa heti perään ettei tiedä muiden maiden tilannetta. Kun haastattelijankaan mieleen ei tule ketään ulkomaista poliisi-kirjailijaa, hyväksymme yhdessä tuumin suomalaispoliisit parhaiksi. (Myöhemmin haastattelijalle muistutetaan ainakin amerikkalaisesta menestyskirjailijasta Joseph Wambaugh’sta, joka aloitti dekkarituotantonsa työskennellessään poliisina Los Angelesissa.)

Johtolangan vieneen esikoisteoksen päähenkilö on poliisikokelas Olli Repo, joka on vaihtanut rahakkaan mainosmaailman poliisityöhön, mikä aiheuttaa hämmästystä työpari-perehdyttäjä Tossavaisessa sekä muissa poliiseissa. Oletko sinäkin ammatinvaihtaja?

”Siinä on tietty samankaltaisuus”, Kilpi myöntää. Hän kertoo ryhtyneensä poliisiksi vähän alle kolmekymppisenä kymmenisen vuotta sitten. Sitä ennen Kilpi oli ”tehnyt vähän kaikkea” ja työskennellyt viimeksi media-alalla elokuvien parissa. Siitä ei kuitenkaan tullut eläkevirkaa.

”Poliisihommat ovat olleet aina taustalla. Lukioaikana lyötiin kättä päälle kaverin kanssa, että poliisikoulusta lähdetään. Kaveri ei koskaan päässyt ja minä menin viiveellä. Yhtenä aamuna juuri kun oli tullut mietittyä elokuvamaailman tarkoitusta, oli sanomalehdessä ilmoitus poliisikoulusta ja ajattelin silloin, että nyt se kai on tehtävä. Hain ja pääsin. Sekavasta ja monipuolisesta taustasta on poliisin työssä ollut vain hyötyä.”

Elokuvien tekoa Kilpi ei ole jättänyt poliisin ammatissakaan. Poliisikoulun aikana syntyi dokumenttielokuva Miekka ja leijona. Työn ohessa on poliisikollega Eero Wetzellin kanssa tehty mm. Viimeinen kaahaus ja Piispaa kyydissä. Kurkistus internetiin kertoo, että kaksikko on napsinut dokumenteillaan myös palkintoja, Liikenneturvan palkinnon 2005 ja Mensan palkinnon 2006.

”Mahdollisuus tehdä erilainen tyyppi”
Jäätyneiden ruusujen tarinan aihiotakin Kilpi oli miettinyt aluksi elokuvakäsikirjoituksena. ”Jossain vaiheessa huomasin, että tässä olisi aineksia kirjaksi. Siitä se sitten lähti.”

Tarina muhi ja kehittyi kirjaksi vuosia lastenhoidon ja töiden ohessa. Esikoisteos syntyi täysin vapaa-ajalla ja oli myös mittava oppimisprosessi. ”Piti opetella kantapään kautta, miten kirja kirjoitetaan. Se on täysin eri laji kuin filmin käsikirjoittaminen.”

Kirjoititko alusta lähtien dekkaria? ”Alusta alkaen poliisiromaania. Stereotyyppisesti ja vastoin todellisuutta aika monissa kirjoissa tutkintapuolen komisario häärää ja hoitaa kaiken ja on popliinitakissaan syöksymässä ensimmäisenä sisään, vaikka olisi millainen tilanne. Tämä toistuu kummallisella tavalla kirjailijasta toiseen maasta riippumatta. Ajattelin, että minulla on mahdollisuus tehdä erilainen tyyppi, tarinaani ei ole kukaan tehnyt aiemmin ja se myös vastaa todellisuutta aika pitkälle.”

Kilven romaanin päätoimijoina ovat todellakin kenttätyötä tekevät konstaapelit, ei murharyhmän komisario alaisineen. Se on harvinaista ainakin suomalaisessa rikoskirjallisuudessa.

Juonipaljastus
Varoitus, hyvä lukija, nyt seuraa pieni juonipaljastus. Hyppää seuraavaan väliotsikkoon, jos et halua sitä tietää.

Kirjasi tapahtumapaikkakuntaa ei ole nimetty ja räjäyttelijän henkilöllisyys jää auki. Olivatko ratkaisut tietoisia?

”Ehdottomasti. Ne ovat niitä näkyvimpiä seikkoja, joilla pyrin selkeästi tekemään toisin kuin muut. En lähtenyt tietoisesti uudistamaan lajia, mutta jossain arvostelussa sanottiin, että sitä uudistetaan tässä rajusti. En arvannut, että sen voisi kokea niin voimakkaasti.”

Moniteemainen romaani
Jäätyneissä ruusuissa on hämmästyttävän monta teemaa, joista Marko Kilpi on saanut kootuksi tiiviin, jännitteensä loppuun asti säilyttävän tarinan. On ammatissa kehittymistä, poliisin kenttätyön kuvausta, perheyhteyttä ja perheväkivaltaa, suomalaista oikeuskäytäntöä, terroritekoja. Oliko jokin näistä erityinen lähtökohta?

”Lähtökohta oli oikeuslaitos ja sen toiminta, vaikka sitten jokainen voi viimeisellä sivulla nähdä, ettei siitä ollutkaan kysymys”, Kilpi vastaa. ”Ja onhan siinä näitä muitakin teemoja, jotka ovat matkan varrella kiinnostaneet, kuten perheväkivalta.”

Hiljaiseksi savolaismiehen vetävät kirjan monet yhtymäkohdat todellisiin tapahtumiin Suomessa. ”Kun tein tarinan perusrunkoa, Myyrmannin räjäytystä ei ollut tapahtunut, Jokelasta puhumattakaan. Ei ole mitään viitteitä tällaisen yksittäisen ’vastarintamiehen’ toiminnasta, ja sitten yhtäkkiä tapahtumat tulevat silmille. Järkyttäviä juttuja, joita ei voi tajuta.”

Entä onko romaanissa tosikokemuksia poliisin elämästä – yhtenä esimerkkinä perheriidan taltuttaminen tiskaamalla? ”Se on legenda, josta olen kuullut useammankin sanoneen, että hän sen teki. Kirjaan se päätyi sen vuoksi, että siitä käy aika hyvin ilmi, miten pitäisi käyttää arkiluovuutta ja pelisilmää ongelman havaitsemiseen ja ratkaisemiseen.”

Kun kuvan ja sanan monitoimimieheltä kysyy kärjistäen, kumpi on hänelle tärkeämpi, kuva vai sana, ensimmäinen reaktio on protestointi: ”Eihän tuohon voi vastata. Lopputulos on tarina, sama se kummalla tavalla sen tekee.” Mutta pienen miettimisen jälkeen Kilpi jatkaa: ”Kirjoittaminen on lähempänä, kun siinä ei ole mitään rajoituksia. Kuvan teko on minulle tärkeää ja luontevaa, mutta siinä mennään koko ajan kompromissista toiseen.”

Uusi kirja tekeillä
Klassinen voittajahaastattelukysymys kuuluu tietenkin, miltä nyt tuntuu?

”Hämmentyneeltä. Palkinto tulee juuri tästä tyylilajista ja sen edustajilta, joilla on paras näkemys siitä, miten pitäisi tehdä. Ja vielä esikoisteoksesta… Tuntuu hirveän hyvältä.”

Jatkon kannalta Kilpi myöntää Johtolangan, hyvän palautteen ja positiivisten arvioiden tuovan sekä lisää intoa että paineita, enemmän kuitenkin intoa. Jatkoakin on jo tekeillä.

Jatkatko nimenomaan Ollin tarinaa vai uudistatko suomalaista rikoskirjallisuutta siinäkin, ettet kirjoita samoista henkilöistä? ”Mielellään olisin lähtenyt sille linjalle, että se olisi täysin uusi juttu. Kustantaja sai kuitenkin pään kääntymään, koska tässä ovat varsin onnistuneet hahmot ja ilmapiiri. Päähenkilö säilyy, mutta muuten pyöräytetään pakka uusiksi.”

Palkintotouhu on tuonut Kilven Kuopiosta Katajanokalle ja suonut myös aikaa kirjoittaa. Paikkakin inspiroi. ”Tämä on mielenkiintoinen paikka. Ei ole kovin monta viikkoa siitä, kun olin Kuopion vankilassa tekemässä erityistarkastusta. Se on myös vanha vankila, samalla tyylillä tehty kuin tämä. Käytävissä on säilynyt sama fiilis, on outoa kävellä täällä. Ja kuinka paljon täällä onkaan kirjoitettu.”

Vanhempi konstaapeli Kilpi joutui vaihteeksi luovuttamaan sormenjälkensä, tosin vain ikiomaan palkintodiplomiinsa. Perinteistä Johtolanka-seremoniaa suorittamassa vanhempi konstaapeli Tarja Juvonen Helsingin keskustan poliisipiiristä.