Tiina Torppa

Lukijoiden rakastama Eeva Tenhunen

Eeva Tenhunen palkittiin Hornanlinna-kunniakirjalla. Suomen dekkariseuran tunnustuspalkinnon elämäntyöstään vastaanottanut dekkarin edelläkävijä puhui koulusta, Karjalasta ja kirjoista.

Opiskelijatyttö naputtaa isänsä ikälopulla kirjoituskoneella. Koneen tela hajoaa. Turussa vain yksi konekirjoitusliike pystyy toimittamaan telan 1930-luvun Remingtoniin. Käsikirjoitus valmistuu.

”Ajattelin, että voisin ansaita hieman opiskelurahaa”, Eeva Tenhunen sanoo kesällä 2010 kirjailijan uransa alusta.

Eeva Tenhunen: Mustat kalat (WSOY)Remingtonilla naputettu Mustat kalatilmestyi 1964. Teos sijoittuu edelleen lukijoiden suosikkiäänestyksissä kärkeen ja lienee tunnetuimpia suomalaisia rikoskirjoja. Mustat kalat kertoo Savonlinnan Olavinlinnan yhdestä kesästä.

Monet muut Tenhusen dekkarit tapahtuvat koulumaailmassa. Tänä päivänä ihmiset kommentoivat kirjablogeissaan, kuinka Tenhusen fiktiiviset tyypit kuvaavat 2000-luvun koulun ihmisiä. Koneet vanhenevat, ihmisluonne pysyy.

”Monia omahyväisiä rehtoreita olen tavannut. Ennen rehtorit olivat pelkästään miehiä”, Tenhunen sanoo.

Äidinkielen ja historian aineopettajana hän työskenteli Kiteellä, Sukevalla ja Kiuruvedellä.

Kirkonkylien pienyhteisöissä oli sääntöjä varsinkin naimattomia opettajia varten. Opettajanaisen luona ei sallittu miesvieraita enää pimeän tultua.

”Sanoin, että voihan syntiä tehdä valoisassakin”, hän huomauttaa.

Kiteellä hän tutustui opettajapuolisoonsa.

”Elimme ensin synnissä”, kirjailija sanoo.

Avioiduttuaan Eeva Tenhusesta tuli Eeva Palosuo, mutta hän käytti kuitenkin kirjailijana tyttönimeään, jolla oli aloittanutkin tuotantonsa.

Vuonna 1976 aviomies Knud Palosuo jäi eläkkeelle, joten myös puoliso jätti opettajantyönsä ja keskittyi kirjoittamiseen. Seuraavien kymmenen vuoden aikana Tenhunen julkaisi vielä viisi teosta.

”Mieheni kuoli 1986. Sen jälkeen kirjoittamisesta katosi kepeys ja se tyrehtyi.”

Kymmenettä teosta ei tullut.

Syrjässä viihtyvä
Eeva Tenhunen seurailee kustantamojen nykykuohuntaa. WSOY:n entistä pitkäaikaista kirjallisuuspäällikköä Ville Viksteniä hän muistaa hyvällä.

Tenhunen ihmettelee nykypäivän kirjailijan roolin vaatimuksia. Hän itse ei kirjailijana ole osallistunut julkisiin esiintymisiin.

”En mennyt maaherrojen kutsuille enkä muihinkaan tilaisuuksiin. Esitän vain itseäni”, kirjailija sanoo.

Tenhunen kävi viimeksi Helsingissä vuonna 1963. Samana vuonna hän kävi viimeksi lääkärissä – vaikka asiat eivät liity yhteen.

”Annan haastatteluja, jos joku tulee luokseni.”

Vuosien varrella Tenhusen Kiteen kodissa on vieraillut ainakin Ruumiin kulttuurin päätoimittaja Keijo Kettunen. On käynyt myös kirjailija Leena Lehtolainen, joka teki lisensiaatintyönsä Tenhusen tuotannosta.

Heinäkuussa 2010 Suomen dekkariseuran puolesta kunniakirjan toivat kirjailijan kesäpaikkaan Pielaveden Mustikkamäkeen seuran puheenjohtaja Kirsi Luukkanen, hallituksen jäsen Tiina Torppa ja tämän lehden päätoimittaja Keijo Kettunen.

Kirjailija esitteli leikkaamansa nurmikon, maisemat ja rakennukset –kunniakirja luovutettiin keskellä kesäidylliä. Dekkariseuran puheenjohtajan Kirsi Luukkasen lukiessa ääneen Hornanlinna-kunniakirjan perusteluja näytti hetken, että Eeva Tenhunen liikuttui sanojen ”lukijoiden rakastama” kohdalla.

Karjalasta
Talvet kirjailija asuu Kiteellä, kesät Mustikkamäessä.

”Tämä paikka sopi minulle yhtä hyvin kuin muutkin”, Tenhunen sanoo viitaten kesäpaikkaan. Hänen miehensä aikanaan löysi Mustikkamäen vanhan tilan Pielaveden ja Kiuruveden kuntien rajan tuntumasta. Erään toisen rajan taakse jäi karjalaistytön koti.

”Olen sen jälkeen kerran käynyt kotikaupungissani Sortavalassa. Matkustimme serkkuni kanssa Petroskoihin menevällä postiautolla. Asuimme hotellissa, jota mafia piti ja rakennuksessa toimi myös bordelli.”

Silti Sortavalan-käynti ei satuttanut. Mutta sota ja kodin jättäminen kaksi kertaa lapsena jättivät arvet. Unissaan Tenhunen usein yrittää mennä piikkilanka-aidan läpi kotitaloonsa. Hän ei Sortavalan-reissulla kuitenkaan käynyt entisessä kotitalossaan.

”Eikä tullut sellaista karhu-satujen tunnetta, että kuka on nukkunut sängyssäni.”

Tenhunen tutustui Sortavalan pääkirjaston hoitajaan, Nataliaan, joka oli syntynyt kaupungissa.

”Me paiskasimme kättä”, kirjailija sanoo.

Hyvästä reissusta huolimatta hän ei aio toiste matkata Sortavalaan. Tenhunen ja matkustaminen eivät sovi yhteen.

”Kakarana matkustin junissa. Kerran sota-aikana käskettiin kesken matkan ulos. Piti mennä piikkilanka-aidan taakse ja tukka tarttui siihen. Hangella makasi nainen verilammikossa. Äitini sanoi, että naisen tukka oli tarttunut piikkilankaan.”

Tenhunen on miettinyt, että evakkona häneltä katosi vaihtoehtoinen tulevaisuus. Sortavalassa hän olisi käynyt tyttökoulua ja Viipurissa yliopistoa.

”Olimme varmoja, että Suomi voittaa sodan. Sen jälkeen en enää koskaan uskonut propagandaan.”

Perhe asettui isän opettajantyön vuoksi Savonlinnaan asumaan. Eeva Tenhunen on miettinyt, että hänellä ehti olla isä vain vähän aikaa.

”Ensin isä oli rintamalla. Hän kuoli sodan jälkeen, kun olin 14 vuotta. Siihen väliin mahtui vain lyhyt aika.”

Itäinen ihminen
Eeva Tenhunen: Kuolema savolaiseen tapaan (WSOY)Varsinkin kirjassa Kuolema savolaiseen tapaan Tenhunen ruotii savolaista mielenlaatua. Tarinansa kirjailija on sijoittanut pieniin kyläyhteisöihin tai Savonlinnaan, aina kuitenkin kartalla itään.

Kiteestä tuli sattumalta vasta valmistuneen opettajattaren, Tenhusen, kotipaikka. Savonlinnan ja Kiteen väliset linja-autoyhteydet ratkaisivat muuton.

Kiteellä Tenhunen törmäsi sellaisiin sukuriitoihin, että luuli pudonneensa Niskavuoreen.

Silti Itä-Suomi tuntuu luontevalta paikalta elää. Kirjailija tuntee itsensä selvästi sielultaan itäiseksi ihmiseksi.

Mentaliteettieron huomasi jo opiskeluaikana Turussa.

”Oli hassua, että minä itäsuomalainen asuin Laitila-huoneessa.” Opiskelijaboksin ovessa luki ”Laitila” varsinaissuomalainen kananmunapitäjän, yliopistosponsorin mukaan.

Opiskelijat lukivat dekkareita ja naisopiskelijaporukka perusti Turun yliopiston Kriminaalisen tiedekunnan.

”Siinä piti opintosuorituksena varastaa jotain sellaista kuin yliopiston lamppu tai jonkun professorin housut, ei kuitenkaan opiskelijan käyttöesineitä. Kerran eräältä Arjalta varastettiin ylioppilaslakki. Hän yritti perustella sen olevan käyttöesine.”

Kirjat hyllyssäni
Tenhusen saunakamarin kirjahyllyn täyttävät dekkarit. Muuallakin kesäpaikassa näkyy kirjoja ja lehtiä.

Tenhunen on myös tutustunut Paula Arvaksen 2009 ilmestyneeseen väitöskirjaan Vilho Helasen tuotannosta. ”Oikein kiinnostava ja paljon ajan kuvaa.”

Tenhunen luki Helasta jo nuorena.

Agatha Christien Totuus Hallavan hevosen majatalosta edustaa Tenhuselle niitä rikoskirjoja, joiden ääreen hän aina palaa.

Kanadaan asettunut englantilainen rikoskirjailija Peter Robinson on yksi suosikeista.

”Kuuma kuiva kesä, siitä varsinkin pidin kovasti. Kirjailija liikkuu niin taitavasti kahdella aikatasolla, väliin mahtuu 60 vuotta.”

Robinsonin rikoskirjoissa viehättää myös päähenkilö, yorkshirelainen poliisimies Alan Banks.

”Oli kuitenkin melkein liikaa, kun Banksin koti paloi tulipalossa yhdessä kirjassa.”

Tenhunen myös pahoittelee sitä, että tulipalon vuoksi Banks menetti nautintonsa juoda Laphroaigia.

”Törmäsin Laphroaigiin Amanda Crossin kirjoissa, kun Kate juo sitä, enkä tiennyt, mitä se on. Lankoni sanoi, että hölmö, sehän on viski.”

Sittemmin Tenhunen pyysi miniäpuoltaan tuomaan Laphroaigia, Joensuusta.

”En raaskinut pariin vuoteen edes juoda sitä, myös Leena Lehtolaisen Maria Kallion lempijuomaa”, kirjailija sanoo.

Kun Peter Robinson Yorkshiren kotinsa liepeillä katsoo merta tai nummea, niin Euroopan toisella syrjällä Eeva Tenhunen saattaa samaan aikaan katsoa järveä tai viljapeltoa.

Edelläkävijä

Eeva Tenhunen syntyi Sortavalassa 1937. Hän valmistui humanististen tieteiden kandidaatiksi Turun yliopistosta 1961. Hän työskenteli äidinkielen ja historian opettajana Kiteellä, Sukevalla ja Kiuruvedellä. Nykyään hän asuu Kiteellä ja viettää kesät Pielavedellä.

Tenhusen 1964 ilmestynyt esikoinen, murhamysteeri Mustat kalat, nosti hänet heti eturivin dekkaristiksi. Mustat kalat on käännetty tsekiksi, saksaksi, viroksi ja slovakiaksi.

Romaanista Kuolema savolaiseen tapaan tehtiin televisionäytelmä vuonna 1983.

Kirjailija Leena Lehtolainen suoritti filosofian lisensiaatin tutkintonsa tutkimalla dekkarilajille tyypillisiä piirteitä Eeva Tenhusen kolmessa salapoliisiromaanissa (Vanhaa, uutta, lainattua ja sinistä: geneerinen repertuaari ja intertekstuaalisuus teoksissa Mustat kalat, Nuku hyvin, Punahilkka ja Kuolema sukupuussa, Helsingin yliopisto 1995).

Eeva Tenhunen kotonaan Kiteen Puhoksessa syksyllä 2005.