Leena Korsumäki

Leila Simonen – väkivaltaa vastaan väkivallasta kirjoittamalla

Susi [lausutaan kolmella u:lla] Teräsvuo on palannut. Nelikymppinen rikosylikonstaapeli Helsingistä tutkii rikoksia usean vuoden tauon jälkeen. Ruumiin kulttuuri tapasi Susin luojan, Leila Simosen.

Kun tutkii dosentti Leila Simosen yrityksen nettisivuja, herää kysymys, onko kuuden vuoden tauko dekkarikirjailijan uralla johtunut muista kiireistä. Simosen aiemmat kolme romaaniahan ilmestyivät tiheään tahtiin vuosina 1998–2001.

”Ei kiireistä vaan valinnoista. Halusin tehdä muita asioita välillä. Ei minun ole pakko kirjoittaa dekkaria per vuosi. Uuden romaanin teema oli myös sen verran rankka ja ahdistava, että kirjoitin sitä useampana vuonna, kun aikaisemmin julkaisin kirjan vuodessa.”

Keväällä ilmestynyt Suska on Simosen neljäs rikosromaani. Kaikissa päähenkilönä on Susanna ”Susi” Teräsvuo. Uusimman kirjan alussa hän on palannut äitiys- ja opintovapaalta töihin ja joutuu selvittämään it-firman johtajan katoamista. Susin oman elämän sotkee lyhytaikainen ex-miesystävä Jussi, narsisti, joka ei voi hyväksyä jätetyksi tulemista vaan ryhtyy vainoamaan Susia.

”Kun aiemmat kirjani ovat olleet hyvinvointivaltion kritiikkiä, nyt yritin enemmän trillerinäkökulmaa. Nyt päähenkilöstä tulee vainoajan uhri. Vaihdoin kirjoittamisen tapaa, mikä vei myös aikaa”, Simonen kertoo.

”Uskallanko kirjoittaa?”
Debytoidessaan dekkaririntamalla 1998 teoksella Naisen kosto Leila Simonen toimi Stakesin tutkimuspäällikkönä. Mikä sai arvostetun tiedenaisen siirtymään rikoskirjallisuuden pariin?

”Olin julkaissut satamäärin tutkimuksia. Halusin kokeilla jotain vapaampaa, luovempaa kirjoittamista. Dekkarin ja murhan kautta voi kertoa räväköitä tarinoita yhteiskunnasta. Olin välillä virkavapaalla ja sain kirjoitetuksi Naisen kostoa pätkittäin. Mietin tosi pitkään, uskallanko ylipäätään julkaista dekkaria.”

”Kyseessä oli koko uraani koskeva juttu. Olin pikkuhiljaa suorittanut tutkintojani ja vakiinnuttanut asemani tiedeyhteisössä. Pelkäsin, etten dekkaristina olisi tiedemaailmassa enää vakavasti otettava. Toisaalta, jos kirjoittaisin huonon dekkarin, en olisi mitään myöskään dekkaripuolella. Kävin mielessäni läpi näitä pelkoja ja ajattelin, että pahinta kuitenkin olisi, jos kukaan ei sano mitään.”

Esikoisteoksen vastaanotto oli kuitenkin myönteinen. Simonen muistaa lehtileikekansiostaan puolisensataa juttua eri medioissa. Tutkijakollegoiden puolella vastaanotto oli hämmentynyt: ”Silloisista työtovereista hurrasi vain harva.”

Dekkaritohtori rytmiä opettelemassa
Dekkarin kirjoittamista yhteiskuntatieteiden tohtori joutui opettelemaan. ”Tietyt kohdat, kuten tarinan kuljettaminen, tuntuivat luistavan. Opettelemista vaati se, kuinka paljon kirjaan voi panna tiukkoja ja vauhdikkaita kohtia ja kuinka paljon piti välillä antaa lukijalle suvantovaiheita. Juonen rytmityksestä minulla ei ollut mitään tajua.”

Simonen kirjoittaa käsikirjoitusta viiteen kuuteen kertaan. ”Yritän tuottaa mahdollisimman paljon tajunnanvirtaa, ettei tule tyhjän ruudun syndroomaa. Lämmittelen kirjoittamalla jotakin, joka saakin mennä sormiharjoituksena. Ensimmäiset dekkarit kirjoitin intuitiivisesti, tietämättä mitään aristoteelisesta tarinan logiikasta. Kielellä leikkiminen on myös haasteellista ja hauskaa. Tutkimusta kirjoittaessa kielen abstraktius, käsitteet ja aihepiirit ovat ihan toista.”

Tutkijan tausta näkyy myös kirjailijan taustatiedon keruussa. Se tehdään tarkasti: istutaan joko lukien taustamateriaalia tai pyörän satulassa polkien ja tapahtumapaikkoja katsastaen, kuten Tallinnassa tapahtuvaa takaa-ajokohtausta varten.
”Kun jokin teema rupeaa kiinnostamaan, alan hankkia sitä koskevaa tietoa. Minulle kertyi aikamoisia tutkimuskasoja, jotka koskivat väkivaltaa tai narsismia. Katselen maailmaa teemaan liittyvien silmälasien kautta. Teen taustatutkimusta monella tasolla, koskee se sitten faktaa tahi jotain yksityiskohtaa.”

Omaksi dekkaristisuosikikseen Simonen mainitsee Sue Graftonin. ”Hänen tapansa kirjoittaa kevyesti mutta uskottavasti arjen hallinnan monimutkaisuudesta koukutti 1990-luvulla.” Kun kirjailija on oman teoksensa parissa, hän pitää lukuselibaattia, mutta ”muuten luen koko ajan, se on minulle henkistä happea”.

Naisdekkareita
Simonen kertoo halunneensa päähenkilökseen naispuolisen rikostutkijan, joka on töissä Helsingissä. Pääkaupungissa tapahtuu paljon erilaisia väkivaltarikoksia. Teräsvuosta kertovat kirjat puhuvat Susin äänellä ensimmäisessä persoonassa. ”En osannut kirjoittaa muulla lailla kuin minä-muodossa. Novelleja olen kirjoittanut miesnäkökulmastakin.”

Simosen rikosromaaneissa naisnäkökulma näkyy niin henkilöissä kuin teemoissakin. Naisen kostossa käsitellään naisia vallan huipulla, naisten verkostoja, naisiin kohdistuvaa väkivaltaa ja naisten aggressiota. Toinen teos Mustaa samettia kertoo kaupallisesta seksistä. Kolmannen, Lapsitappajien, keskeisiä henkilöitä ovat nuoret tytöt, jotka haluavat olla aikuisia liian varhain. Sivuosassa ovat heidän äitinsä, jotka puolestaan haluavat olla ikuisia teinejä.

Lukijapalautteen perusteella Simosen dekkareita eivät kuitenkaan lue vain keski-ikäiset naiset. Palautetta on tullut kaikenikäisiltä molempien sukupuolien edustajilta.

Kirjojen miehistä syntyy mielipide-ero. Väitän, että Simosen kirjojen mieskuva on varsin negatiivinen. Kirjailija on eri mieltä ja luettelee teostensa ihania miehiä: heitä ovat muun muassa Susin poikaystävä ja lyhytaikaiseksi jäävä aviomies Mika sekä Susin esimies Ylermi Rautakoura. Intän edelleen, että kivat miehet jäävät persoonina valjuimmiksi. Onko pahiksista helpompi kirjoittaa?

”Ihmiset, joita väkivaltatutkijat kohtaavat, ovat jollakin lailla elämästään ulos raiteiltaan joutuneita”, Simonen huomauttaa. ”He ovat tehneet rikoksen tai heitä epäillään siitä. En kyllä näe dekkareissani hyvis–pahisasetelmaa. Päinvastoin, esimerkiksi Suskassa yritän hakea sitä, miten Susista, jota sanotaan reippaaksi ja hyväksi tyypiksi, löytyy puolensa pitäjä ja hyökkääjä, kun hän itse joutuu ahdistetuksi nurkkaan.”

Piikkejä hyvinvointivaltioon
Dekkareita kirjoittavalta yhteiskuntatieteilijältä on pakko kysyä, voiko nykyään kirjoittaa dekkaria ilman yhteiskunnallista näkökulmaa?

”Mitä olisi dekkari, jossa ei ole yhteiskuntaa?” Simonen kääntää kysymyksen takaisin. ”Olihan Agatha Christiekin hyvin yhteiskunnallinen kirjoittaessaan englantilaisesta keskiluokasta ja ylimystöstä. Se oli tarkkaa ajankuvaa kaikkia tapoja, moraliteetteja ja pukeutumista myöten.”

”Haluan kirjoittaa yhteiskuntakritiikkiä dekkarin keinoin. Dekkaristina pystyn tuikkaamaan hyvinvointivaltion kipeisiin paikkoihin ja voin panna hahmoni suuhun mielipiteen, joka minua itseäni kiinnostaa. Sosiologina tarvittaisiin tutkimusprojekti ja paljon määrärahoja.”

”Kritiikkiä on tullut siitä – ja ihan aiheesta – että paasaan liikaa, laitan kirjoihini liikaa faktaa. On sanottu, että dekkareiden pitäisi olla viihteellisempiä ja kevyempiä. Mutta en tiedä, haluanko tehdä pelkkää väkivaltaviihdettä. En halua herkutella ruumiinavauksen enkä tappamisen yksityiskohdilla. Kirjoittamalla väkivallasta haluan ottaa kantaa sitä vastaan.”

Rankka todiste Simosen ajankohtaisesta yhteiskunnallisesta täsmäosumasta sattui Lapsitappajien ilmestymisajankohtaan syksyllä 2001. Tiedotusvälineet raportoivat oikeista nuorten tekemistä henkirikoksista, ja yhden kriitikon suusta Simonen sai kuulla kirjoittavansa lööppidekkareita.

Itsepäinen kustantaja
Leila Simosen kirjat kustantaa Voimapaja, jossa hän on itse osakkaana. Esikoisdekkariakaan hän ei tarjonnut muille kustantamoille, koska tutkijan uralla kokemukset kustantamoalalta koti- ja ulkomailla eivät miellyttäneet.

”Halusin nopeuttaa aikataulua ja ottaa kustantajan taloudellisen riskin. Myös kirjailijan saama osuus myynnistä on pieni. Jos haluaisin kirjan kesäksi ulos kaupallisen ison kustantajan kautta, minun pitäisi jättää se puoli vuotta aiemmin. Jos minulla on nyt valmis käsikirjoitus, saan sen ulos parissa kuukaudessa.”

”Olen niin kauhean itsepäinenkin, en jaksa tapella siitä, että kirjaa myydään nykyään kuin broileria. Ison kustantamon kautta pääsisi varmasti paremmin esille, koska Suomessa on edelleen tyhjiö naispuolisista dekkaristeista. Mutta näin koen olevani vapaa. Ja tykkään tehdä monenlaista työtä, neuvotella painotalon kanssa, hoitaa markkinoinnin ja hallita koko julkaisemisen logistista ketjua. Minulle tämä ratkaisu on sopinut hyvin, ainakin toistaiseksi. Jos löytyisi ihana kustannustoimittaja, menisin kiiruusti isoon kustantamoon.”

Tällä hetkellä Leila Simonen kirjoittaa elämäntapakirjaa rohkeudesta ja elämästä oravanpyörän ulkopuolella. Susi Teräsvuon elämänvaiheista uudet teemat muhivat päässä, mutta mitään lupauksia aikatauluista hän ei halua antaa.

”Olen tykästynyt Teräsvuon hahmoon, ja hänestä on tullut kaverini. Kannustavan kritiikin ja hyvän lukijapalautteen vuoksi olen tätä tehnyt.”