Tiina Torppa

Kiltti kirjailija meni murhaajan pään sisälle

Helsingin kirjamessuilla vierailleen Marita Gleisnerin ensimmäinen dekkari käännettiin saksaksi muutama vuosi sitten. Uuden rikosromaanin Lydia Light yksi näyttämö on kirjailijan kotikylä merellisessä Korsholmassa. Siellä asuu leivoksillakin kiduttava psykopaatti, jonka pään sisälle kiltin oloinen kirjailija meni.

Tänä vuonna ilmestyneen Lydia Lightin nimihenkilö suunnittelee murhaa ja poliisit selvittävät sitä. Yhdeksi kertojaksi nousee psykopaatti. ”Oli raskasta kuvitella ja kirjoittaa psykopaattina”, Marita Gleisner sanoo.

Sen verran lähellä Gleisneria on ollut kaksi psykopaattia, että hän saattoi hyödyntää kuvauksessaan heitä. Kaikki psykopaatit – joita tutkimusten mukaan on kolme prosenttia väestöstä – eivät istu vankilassa, vaan monet oppivat jonkin tavan elää. Kirjailija varoittaa leimakirveestä: ”Meissä kaikissa on hyviä ja huonoja puolia.”

Jotkut sanovat, ettei dekkarin pohjana voi käyttää oikeita rikoksia, koska ne ovat niin tylsän arkisia. Gleisnerin mukaan perheväkivallasta ei kirjoiteta, koska se on vaikea aihe. Hänkin pohti asiaa pitkään ennen uutta dekkariaan. Gleisner tunsi naisen, jota aviomies pahoinpiteli, mutta jopa naisen suku asettui miehen puolelle.

Miksi joku suostuu hakattavaksi omassa kodissaan? ”Kun nainen pahoinpidellään, hän ensin ajattelee sen olleen erehdys. Kun se toistuu, hän alkaa ajatella, että se on hänen vikansa.”

Henkinen ja ruumiillinen väkivalta ovat parivaljakko. ”Naiset käyttävät usein henkistä väkivaltaa, mutta on myös naisia jotka lyövät. Miehen voi olla vielä vaikeampaa uhrina tuoda asiaa päivänvaloon.”

Kirjahylly kertoo kuka olet
Uutuuskirjassa Lydia Light poliisin äiti sanoo: ”Olen iässä, jolloin ei vastata kyllä jokaiseen kosintaan.” Hän ripottelee Garam Masalaa ruokaan, kirjahyllyssä on romaani Lapsi 312, Anaïs Ninin teoksia ja Hite-raportti.

”Haluan tehdä henkilöistä eläviä”, Gleisner sanoo. Henkilöt ovat erilaisia, mutta persoonallisia. Hahmot saavat tehdä virheitä. Juuri se kiinnostaa kirjailijaa.

”Minulla on tapana jättää ikä avoimeksi. Se ei paljon merkitse”, sanoo 1945 syntynyt kirjailija. Lydia saattaisi olla noin 40–45-vuotias. Gleisner tahtoi poliisiksi Markus Gäddan, tavallisen kunnon miehen eikä viskiä lipittävää rauniota. ”Suunnittelen kirjoja ja henkilöitä, mutta he lähtevät elämään tekstissä: sattuu asioita, joita en ole suunnitellut.”

Uusimmassa teoksessa tuntemattoman ruumiin löytää nainen, jolla on tärkeä aamu: pojan ylioppilasjuhlat edessä. Nainen halusi pojan lukioon ja maksoi viulut. Tämä episodi vain pulpahti Gleisnerin alitajunnasta.

”Kirjoitan mieluummin ihmisten välisistä suhteista kuin poliisityön yksityiskohdista.” Ensin Gleisner kirjoittaa tarinan ja sitten tarkistaa poliisiystävättäreltä poliisityön realismin.

Kirjailijan pää ja kirjahylly
”Ehkä saan käsitellä ajatuksiani, kun kirjoitan”, Gleisner pohtii. Ensimmäinen kirja syntyi, kun tuli aikaa ja rauhaa: lapset olivat omillaan ja hän erosi. Nykyisen miehensä kanssa Marita Gleisner on elänyt 13 vuotta, mutta sanoo, että ehti elää aika kauan yksin.

Esikoisteos, romaani Harlekinburen, ilmestyi 1992 ja ensimmäinen dekkari, saksaksikin käännetty Alabasteroxen, vuonna 1999. Saksalaispainos irrottelee suomalaisella luonnolla: kannessa on järvimaisema. Se ei tosin ole kaukaa haettu: tarina sijoittuu Mattisjärven rannalla olevaan pieneen kylään. Paikka on kuvitteellinen ja sijaitsee Etelä-Suomessa. Kirjan päähenkilöllä on Gleisnerin entinen ammatti: hän on kampaaja Janna Li.

Kirjailija valmistui kampaajaksi. ”Olisin tahtonut opiskella, mutta silloin ei saanut edes opintolainaa, jos vanhemmat eivät olleet varakkaita. Oli myös ajan tapa ajatella, että tytön koulutukseen uhrattu raha menee hukkaan, kun hän menee naimisiin.” Lukukausimaksu oli jo 11-vuotiaille 1970-luvulla ennen peruskoulun tuloa. Onneksi kirjailijan näyttötutkinnoksi kelpaavat seitsemän kirjaa.

Myös Lydia Lightia edeltävän nuortenkirjan Faster Nadjas gata Gleisner luokittelisi dekkariksi. Nyt hänellä on meneillään kaksi kirjaa, joista toinen on dekkari.

Hyvä vastaanotto kotiseudulla
Gleisner-tyyli on visuaalinen. ”Aluksi kerroin enemmän tarinaa, kunnes aloin ymmärtää, etteivät kaikki näe kuvia ja ryhdyin kuvailemaan.”

”Kirjaan kuluu 2–3 vuotta, mutta teen muutakin: arvostelen kirjoja ja kirjoitan kolumneja.”

Suosikkikirjailija on Tove Jansson. Dekkaristeista Gleisner lukee Mari Jungstedtia, Anna Janssonia ja Leena Lehtolaista, jonka ehti tavata kirjamessuilla: ”Hän on sympaattinen.”

Anna Jansson on kuvannut Gleisnerin yhtä lempipaikkaa, Gotlantia. ”Pidän Visbystä. Olen ollut siellä joulukuussa ja menen tänä vuonnakin.”

Kuinka Pohjanlahden kyläläiset suhtautuivat, kun veit heidän kotiseutunsa rikosromaaniin?

”Minua itseäni jännitti, mutta ihmiset tuntuivat pitävän siitä, että sijoitin tarinan sinne.”

Pohjanmaata ja alueen ihmisiä Gleisner luonnehtii: ”Olemme vanhanaikaisia mutta emme luokkayhteiskuntaa. Se lähtee jo siitä, ettei Pohjanmaalla ollut torpparilaitosta.” Moni Pohjanmaan suomenruotsalainen identifioi itsensä riikinruotsalaisiin. Gleisner kokee olevansa lähempänä suomenkielisiä suomalaisia. Kirjailija Linn Ullman sanoi näkevänsä suomalaisissa enemmän intohimoa kuin norjalaisissa. ”Ainakin Suomessa on enemmän intohimoa kuin Ruotsissa”, Gleisner hymyilee.

Suomenruotsalaisen dekkarin aalto
Vuonna 2006 oli jo Helsingin lokakuisiin kirjamessuihin mennessä ilmestynyt kuusi suomenruotsalaista dekkaria. Määrä on ainakin muutaman viime vuosikymmenen ennätys. Aiempina vuosina on yleensä ilmestynyt yksi tai pari, joinakin vuosina ei ainuttakaan.

Gleisnerin esikoisdekkari Alabasteroxenilmestyi saksaksi vuonna 2002 Dagmar Missfeldtin käännöksenä nimellä Der Frisörladen.

”Olen murhannut miehen vain kirjassa”, Marita Gleisner kertoi Dekkarilauantain paneelikeskustelussa.