Tiina Torppa

Karin Alvtegen kuvaa henkistä väkivaltaa ja haluaa ymmärtää henkilöitään

”Jokaisen pitäisi mennä terapiaan”

Karin Alvtegen hymyilee paljon, julkaisee harvakseen ja passittaisi romaanihenkilönsä, sinut ja minut, kallonkutistajalle.

Menestynyt, arvostettu ja puhuu kuin maailman omatunto. Siis ihminen kuin kotimaansa Ruotsi. Hän on nimeltään Jan-Erik ja tarvitsisi ammattiapua.

Ruotsalainen kirjailija Karin Alvtegen laittaisi hänet ja meidät kaikki terapiaan. ”Jokaiselle tekisi hyvää mennä terapiaan noin kymmenen vuoden välein”, kirjailija sanoo maaliskuisella Helsingin-vierailullaan. Hän löysi kirjoittamisen, kun hän alkoi päästä eroon masennuksesta.

”Sain lääkkeitä, terapiaa ja hyvää hoitoa. Aloin vähitellen parantua. Eräänä päivänä huomasin haluavani kirjoittaa.” Esikoisteoksen Syyllisyys päähenkilö voi aluksi tismalleen kuin Karin Alvtegen tuolloin kymmenen vuotta sitten eli tosi surkeasti.

Nyt Karin Alvtegen viihtyy elämässään, mutta välttelee turhia paineita eikä esimerkiksi pyri pukkaamaan kirjaa ulos joka vuosi. Lukijat ovat saaneet niitä viisi kuluneiden kymmenen vuoden aikana. Palkintoja ja arvostusta on ropissut ulkomaita myöten.

Uusin teos Varjo saatiin suomeksi keväällä 2008. Sen henkilöhahmot tihkuvat aika katkeraa kalkkia? ”Katkeruus jää jäljelle, jos ei uskalla tehdä mitään elämälleen”, kirjailija vastaa. Moni kitkerä tai kärsivä nakkaa rahansa mieluummin autokauppaan tai Thaimaan matkaan kuin terapiaan.

”En tarkoita, etteivätkö ihmiset saisi matkustaa Thaimaahan. Mukavaahan se on”, kirjailija hypistelee värikästä kangaskäsilaukkua, jonka hän osti viidellä eurolla Thaimaasta.

Toki terapia on raskas savotta verrattuna seuramatkaan.

”Terapiassa työ pitää tehdä itse, ja on rankkaa työtä käydä läpi omia virheitä ja puutteita.”

Ehkä kaikki eivät voi valita terapiaa, mutta kenties aika monella Varjon kopean Jan-Erikin tavoin olisi käytettävissä sekin kortti. Kirjailija muistuttaa, että aina olisi mahdollista valita toisin. Lapsuuttaan moni ei Jan-Erikin tavoin voi valita. Alvtegen sanoo jokaisen kirjansa teeman liittyneen lapsiin, joita on kohdeltu kaltoin. Hänen kirjoissaan heitä kohtaa aikuisina.

Väkivaltaa tuutin täydeltä
”Istuin eräänä iltana telkkarin ääressä ja menin kaukosäätimellä kanavarallia. Aloin ajatella, voiko tämä olla totta? Olemmeko me ihmiset pähkähulluja? Jokaiselta kanavalta tuli väkivaltaa, pilkkomista, hakkaamista, takaa-ajoa, poliisi sorkkimassa ruumiita ja ties mitä”, Karin Alvtegen päivittelee.

Hän halusi uusimmassa teoksessaan Varjo kuvata, miltä todella tuntuu riistää henki toiselta ihmiseltä.

”Inhoan väkivaltaviihdettä”, kirjailija puuskahtaa. Hän itse kuvaa usein henkistä väkivaltaa ja tahtoo todella tunkeutua jokaisen hahmonsa sieluun.

”Haluan ymmärtää, enkä kuvata pelkästään mustavalkoisia tyyppejä. Tunnen läpikotaisin henkilöni.”

Parissa ensimmäisessä kirjassa oli tavallaan onnellinen loppu, mutta sitä ei ole luvassa Varjossa. Eikö rikoskirja voisi jotenkin lohduttaa, edes lopussa?

”En halua osoittaa sormella vastauksia, vaan pikemminkin tuoda esille kysymyksiä.”

Uusimmassa kirjassa kirjailija haluaa kysyä, mitä oikeastaan on menestys, ja mikä on sen hinta.

Satutäti Astrid Lindgren oli Alvtegenin isotäti. Kirjailija alkoi miettiä, mitä jos kuuluisa, kaikkien rakastama Lindgren tai vastaava kansallisaarre piilottelisi häpeällistä salaisuutta. Siitä lähti syntymään uusin kirja.

Karin Alvtegen ei pidä tärkeänä sitä, mitä lajityyppiä hänen kirjansa edustavat. ”Kai ne ovat psykologisia trillereitä. Mutta lajityypin määrittelyä tärkeämpää on, mitä lukija saa kirjasta.”

Pää ilman tarinoita
Karin Alvtegen ei keväällä 2008 tiedä, mitä hän aikoo kirjoittaa seuraavaksi. Kirjailijan pää on typötyhjä: siellä ei asu yhtään ideaa. Mutta ei siellä ole huoltakaan. Hän suhtautuu tietoisen rennosti kirjoittamisen työhön.

”Ei olisi maailman loppu, jos en enää pystyisi kirjoittamaan vaan keksisin muuta tekemistä.” Hän muistuttaa kokeneensa pahempaakin kuin mahdollinen kirjallisen arkun ehtyminen. Ennen Alvtegenin sairastumista masennukseen hänen maailmansa lähes murentui.

”Sain kuulla, että vanhempi veljeni oli kuollut, pudonnut kalliolta.” Nuori aikuinen nainen oli kaksivuotiaan äiti ja odotti seuraavaa lasta. Piti vain jaksaa. Ympärillä olivat vielä omat vanhemmat, joiden kohdalle oli sattunut se kaikkein kauhein, oman lapsen menetys.

Karin Alvtegen jaksaa ja jaksaa, kunnes eräänä päivänä hän kaatuu keittiön lattialle ja luulee saaneensa sydänkohtauksen. Diagnoosi on paniikkihäiriö ja taustalla masennus. Hän on paiskinut töitä hullun lailla ja sivuuttanut omat tunteensa, myös veljen kuoleman aiheuttaman murheen.

”Ehkä minulla oli myös alhainen kyky sietää stressiä. Aiempi työni elokuvajärjestäjänä oli mukavaa, mutta todella stressaavaa. En osannut pysähtyä ennen kuin oli pakko. Eikä kukaan läheisistä huomannut mitään.”

Hän ei enää kuvittele, että elämä olisi aina yhtä auvoista päivän paistetta.

”Kriisejä tulee. Niitä tulee vääjäämättä. Mutta osaan nyt nauttia siitä ajasta, jolloin niitä ei ole”, hän hymyilee.

Muutoksiin kenties voi valmistautua vain nauttimalla tästä hetkestä.”Minut tapaavat ihmiset luulevat usein, että minulla oli kauhea lapsuus, kun olin niin rikki ja kävin terapiassa. Mutta lapsuuteni oli varsin onnellinen ja tasapainoinen.”

Hän uskoo, että selviytyi vaikeuksista juuri lapsuudessa saatujen voimien avulla. Ja tietysti terapian.


Karin Alvtegen

Karin Alvtegen (s. 1965) kasvoi opettajaperheessä Huskvarnan pikkukaupungissa.

Alvtegen aloitti ensimmäisen kirjansa Syyllisyyskolmekymppisenä. Parin vuoden kuluttua julkaistu Tuntematon voitti pohjoismaisen Lasiavain-dekkaripalkinnon 2001.

Alvtegenin kirjoja on käännetty 25 kielelle ja kaikki viisi teosta on myös suomennettu. Uusin Varjo oli viime syksynä Ruotsin dekkariakatemian ehdokkaana vuoden parhaaksi rikoskirjaksi. Tanskassa se palkittiin vastikään Palle Rosenkrantz -palkinnolla vuoden 2007 parhaana rikoskirjana. Häpeä oli viime vuonna Britanniassa The Duncan Lawrie International Dagger -ehdokkaana.

Karin Alvtegenin teoksia on myös viety valkokankaalle. Britit ovat tehneet Tuntemattomasta kaksiosaisen tv-elokuvan, ja sama tuotantoyhtiö aikoo filmata myös Petoksen. Ranskalaiset tekevät parhaillaan koko illan elokuvaa Petoksesta.

Karin Alvtegen ahertaa huolella jokaisen teoksen kanssa niin kauan kuin tarina vaatii, eikä hän monen nykydekkaristin tavoin julkaise uutta kirjaa joka vuosi.

”Kriisejä tulee vääjäämättä. Mutta osaan nyt nauttia siitä ajasta, jolloin niitä ei ole.”