Leena Korsumäki

Dekkareista, rakkaudella

P. D. James: Talking about Detective Fiction
Bodleian Library 2009. 160 s.

Muutama vuosi sitten P. D. Jamesia pyydettiin kirjoittamaan kirja brittidekkareista Oxfordin yliopiston kirjaston Bodleianin tueksi. Talking about Detective Fiction ilmestyi Britanniassa viime syksynä ja nopeasti myös Yhdysvalloissa, missä teos on päässyt Edgar-palkintoehdokkaaksi tietokirjojen kategoriassa.

Jamesille ”detective fiction” on suppeampi asia kuin ”crime fiction”, rikoskirjallisuus. Kirjoissa, joihin viimeksi mainittu termi viittaa, saattaa olla pohjalla murha, mutta ei yleensä arvoitusta sen tekijän suhteen eikä siksi liioin etsivää eikä johtolankoja.

Amatöörisuomentaja haroo hiuksiaan, miten kääntää detective fiction/story? Salapoliisikirjallisuus tai -romaani sopii kultakauden kirjoihin, mutta tuntuu vanhanaikaiselta, kun puhutaan vaikkapa Jamesin omista teoksista, joiden etsivä on ammattipoliisi. (Perinteinen) dekkari? Kelvatkoon se tässä yhteydessä.

Jamesin usein käyttämän määritelmän mukaan dekkarilla on järjestelmällinen rakenne ja yleisesti tunnettuja konventioita. Näitä ovat: keskeinen arvoituksellinen rikos, yleensä murha; suljettu piiri epäiltyjä, joista jokaisella on motiivi, keinot ja mahdollisuus tehdä rikos; etsivä, joko amatööri tai ammattilainen; ja kirjan lopussa ratkaisu, johon lukijankin tulisi voida päätyä loogisella päättelyllä kirjassa hämäävästi mutta rehellisesti esitettyjen johtolankojen perusteella. Kirjailija myöntää, että tämä määrittely tuntuu kovin rajoittavalta nykypäivän rikoskirjallisuudessa, kun taas kultakauden romaaneihin se sopii paremmin.

Teoksensa 160 sivusta James käyttää sata sivua dekkarihistorian läpikäymiseen. Hän keskittyy britteihin, mutta oman lukunsa saavat myös amerikkalaiset kovaksikeitetyt romaanit ja kirjailijat, joita hän arvostaa kovasti. Dashiell Hammett nosti yleisesti halveksitun genren tasolle, jolla laji saattoi oikeutetusti vaatia asemaa vakavasti otettavana kirjallisuutena. Jamesin oma suosikki on Ross Macdonald, jonka kautta hän tutustui näihin amerikkalaisiin 1960-luvulla.

Arthur Conan Doyle ja G. K. Chesterton käsitellään yhdessä luvussa. Sherlock Holmesin luoja on suurenmoinen tarinankertoja, koska yhä uudet sukupolvet lukevat näitä tarinoita 80 vuotta kirjailijan kuoleman jälkeen. Jamesille itselleen suurimmaksi mysteeriksi Holmes-saagassa ovat jääneet kadonneet rahat: Holmes saa jatkuvasti isoja palkkioita äveriäiltä toimeksiantajilta, mutta ne eivät näy mitenkään miehen elintasossa, esimerkiksi asumisessa. Chesterton puolestaan on ensimmäisiä kirjailijoita, jotka havaitsivat, että dekkarikirjallisuus voisi olla väline tutkia ja paljastaa yhteiskunnan tilaa sekä sanoa jotakin totta ihmisluonnosta.

Dekkarin kultakaudelta P. D. James nostaa esiin neljä mahtavaa naista, Agatha Christien, Dorothy L. Sayersin, Margery Allinghamin ja Ngaio Marshin. Jamesille heidän teoksensa tarjoavat paremman kuvan tuon ajan Englannista, etenkin naisten asemasta sotien välisenä aikana, kuin populaarit sosiaalihistorialliset tietokirjat. Uusiseelantilaissyntyisen Marshin kuvaa Englannista James tosin pitää liian ideaalina ja snobistisena.

Dame Agathan juonittelutaitoja James ihailee, mutta sanoo, ettei Christiellä ollut syvää vaikutusta dekkarin myöhäisempään kehitykseen. Christie ei ollut innovatiivinen kirjoittaja eikä ollut kiinnostunut genren mahdollisuuksista. Nykyrikoskirjailijoihin Christie on vaikuttanut pääasiallisesti vakuuttamalla heidät kekseliään juonisommittelun ja yllätyksellisen loppuratkaisun tärkeydestä.

Dekkarihistoria päättyy näihin kultakauden naisiin. Oman aikansa kirjailijoita James ei esittele, mitä nyt kehaisee muun muassa Ian Rankinia rohkeudesta ikäännyttää sankariaan ajan myötä.

Loppukolmanneksessa James käsittelee tarinankertomista, josta olisi lukenut enemmänkin. Hän kirjoittaa hartaasti romaanin asetelman merkityksestä: miljöö ja muut puitteet ovat kirjan tärkeä elementti. Hänen omia romaanejaan paikka on inspiroinut enemmän kuin murhametodi tai henkilö.

Kirjailijan ensimmäisiä tehtäviä on näkökulman valinta. Tässä dekkaristi kohtaa ongelmia, mikäli haluaa noudattaa Ronald Knoxin 1920-luvulla kehittämiä sääntöjä. Niistä yksi kuuluu, että murhaajan tuntemuksia ei sovi seurata. James kehottaa rikkomaan ainakin tätä sääntöä. Hänen oma näkökulmavalintansa on ollut osittain kirjata tapahtumia ja osittain siirtyä eri henkilöhahmojen mieleen. Näin romaanista tulee kompleksisempi ja mielenkiintoisempi. Tärkeää kuitenkin on, ettei näkökulma muutu kesken luvun.

Kauttaaltaan teoksen sivuilta henkii paronitar Jamesin yli 70 vuotta kestänyt kiintymys dekkareita kohtaan niin lukijana kuin tekijänäkin. Olisi dekkarikulttuuriteko Otavalta hankkia myös tämän pienen punaisen kirjan oikeudet ja tuoda suomeksi julki tuoreella Ulkomaisen jännityskirjallisuuden kunniakirjalla palkitun mestarin mielenkiintoisia, teräviä ja ennen kaikkea rakastavia mielipiteitä dekkareista ja niiden kirjoittamisesta.